Totuus ihanasta rantatytöstä

Vauva 2.0

2012-01-23T12:56:00.000+02:00

Lapsrukkaan on päivittynyt hurjasti uusia toimintoja. On ihan hauskaa saada päiviin lisää täytettä (mitä vähemmän aikaa huuto.netissä sen enemmän - tai ehkä edes jotain - jäisi säästöön) ja tarjota ipanalle makuelämyksiä. Päärynän voittanutta ei toistaiseksi ole, peruna ja porkkana ovat jääneet kuin nallit kallioilleen. Lapsrukka alkaa myös olla jo niin painava, etten jaksa enää pitempiä matkoja turvakaukalossa edes kantaa. Ei olla punnittu mutta jyrkkä arvaukseni olisi seitsemisen kiloa. Vaatekokokin alkaa olla jo luokkaa "old baby", jopa äitiyspakkauksen jättitoppahaalari on enää vain hitusen reilu. Vaatekoko on kasvanut myös allekirjoittaneella. Toivon saavani jälleenmyynnissä hyvät rahat kirpputorilta ostamistani koon 42 sammareista, sen verran suuri oli pettymykseni kun ne eivät mahtuneet kiinni. Lisäksi toivon että alkaisin jotenkin luonnostani liikkumaan enemmän kunhan talvi hellittää sen verran että koiruja voi ulkoiluttaa pidempiä lenkkejä. Toisella oli vastikään pissatauti ja toisella vesihäntä, molemmat lienevät aiheutuneen vedosta ja pakkasesta, joten en viitsi hirveästi ärsyttää kun juuri on saatu hurtat taas terveiden kirjoihin.

Otan vastaan vinkkejä työpaikoista omalta alaltani Pirkanmaalta, aloittaa voisin kesäkuun puolivälissä. Hui kauhistus. Koen unohtaneeni oppimastani kaiken (ja vielä enemmän). Pelottava ajatus mennä töihin, mutta toisaalta ah, niin vapauttava ajatus ettei tarvitsisi istua neljän seinän sisällä näkemättä ristin sielua enää kauempaa. Muuttoon aikaa pari kuukautta. Saatiin asunto sittenkin toisesta kerroksesta, wohoo, kolmen naperon, kahden koiran ja kauppakassien kulta-aika rappusissa alkakoon. Terkun naapureille. Tilaa on kuitenkin huoneen verran enemmän ja hei, uudet kodinkoneet keittiössä. Ohhoh. Tosin mietittiin R:n kanssa että ei ne tämän poppoon kanssa kauaa pysy siisteinä, kuten ei peruskorjattu asunto muutenkaan. Kuin helmi sioille.

(Tein löydön kirpputorilta: Julia Vuoren SIKA-albumi).

Mielestäni Mentalwear voisi tehdä uuden version taannoisesta projektipäällikköpaidastaan: "Hyväksyn itseni äitinä/isänä/vanhempana" meille vanhemmuudessaan hämmentyneille, kenties alisuoriutuville (ainakin omassa mielessään) ja epävarmoille, mutta ilmeisesti joskus onnistuvillekin huoltajille, joille ehkä vanhempaa merkitsevän sanan - kuten minulle ä-sanan - käyttö itsestä ei ollut aivan selviö alkuunsa.

Moneen junaan

2012-01-15T10:36:00.000+02:00

Note to self: Älä heitä roskikseen alla esitellyn R:n veljen vaimon lasten vanhaa talvihaalaria, vaikka se ei pitäisikään vettä eikä lämpöä eikä mitään muutakaan, koska hän kyllä muistaa, mitä vaatteita on antanut lainaan ja niitä voi kyllä vielä käyttää! Voit joutua valehtelemaan että se on nyt varastossa ja että annat sen seuraavalla kerralla mukaan. Ja tonkimaan sen sitten ylös roskalaatikosta ja toivoa että vieraat eivät palaa takaisin hakemaan mahdollisesti unohtamiaan tavaroita tai muuten vaan joudu kiinni pahoista teoistasi. Huhhuh mitä porukkaa.

Kun paistaa aurinko ja rannalla on väkeä

2012-01-13T10:18:00.000+02:00

Oivallukseni pahoinvoinnistani on tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää pottuilla muille kun tietää että kyse on eniten siitä että itsellä on huono olo. Välillä R:n kanssa on ollut jopa rentoa ja mukavaa. Mitä tästä opimme? Syytä itseäsi niin kaikki sujuu. Hah. Etikset tulevat tänään ja huomenna on heistä nuoremman sukulaissynttärit. Saamme vieraaksemme mm. R:n vanhemmat jotka hädin tuskin mahtuvat saman katon alle yhtä aikaa, hurjan määrän vekaroita sekä R:n toisen veljen vaimoineen, jonka mukaan heille ei voi ottaa koiria koska ~~vuokrasopimus kieltää sen~~ ei kun ~~he eivät halua isoja koiria huusholliinsa~~ ei kun "~~odotas vähän täytyy kysyä mun mieheltä~~" ei kun hänellä onkin allergia. Voi että näitä riittää. Jos ei voi sanoa että ei pidä koirista eikä halua niitä kotiinsa niin onko pakko keksiä sata eri selitystä? Tulisi se asia selväksi vähemmälläkin. Turha kai mainita että tuon perheen lapset passitetaan pesemään kätensä joka kerta jos koira sattuu lipaisemaan. Välillä ihmisten kanssa ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Oli mulla asiaakin. Iso osa pahoinvointiani on myös sitä, ettei täällä ole peiliä siitä, minkälainen olen. Äitinä, puolisona, ihmisenä. Tai on, mutta vain yksi, enkä aina luota siihen, miten todellista kuvaa siitä tulee katsottua. Kun tarpeeksi kauan viettää aikaa vain yhden (aikuisen) ihmisen kanssa, alkaa epäillä paitsi toista, myös itseään. Tällä hetkellä kodinulkopuoliset sosiaaliset suhteeni ovat autokoulu ja mielenterveystoimisto. "Jee".

Kuten haluatte

2012-01-12T09:28:00.000+02:00

Edellinen päivitys oli siis paitsi osoitus mahtavasta huumorintajustani, myös siitä että päätin taas kerran märistyäni leikata otsatukasta Amelie-version. Ihan kiva, mutta nyt on sitten pakko huoltaa pärstääkin, kun ei voi piiloutua ylipitkän, epätasaisen otsatukan taakse. Aloitin yön pimeinä tunteina (en saanut unta heti Lapsrukan syötettyäni) nypistelemällä kulmakarvoja hieman siistimmiksi.

Fiilistelen vähintään kerran päivässä tulevan asuntomme pohjapiirrosta ja sijaintia ja olen aivan sitä mieltä että paikkaa vaihtamalla ne ongelmat on ennenkin kadonneet. Right. No, ainakin hälvenneet hetkeksi. Efe-annoksen nostoa aion ehdottaa psykolleni. Jospa se auttaisi. Siinä mun ratkaisut: pakeneminen ja lääkeannoksen nosto. Mut aika kauan niillä olenkin jo pärjännyt, todennäköisesti yli kolmanneksen elon tiestäni, tai harhapoluista, as you wish.

Huomenna

2012-01-11T22:45:00.000+02:00

- pese koirien tyynyliinat ja ehkä tyynytkin
- siivoa etisten leluista pahimmat ja turhimmat muoviräpelöt pois
- siivoa romut pianon päältä ja muualtakin
- kampaa naamas niin saat banaanin

Jummijammi tätä elämää

2012-01-11T10:19:00.000+02:00

Hetken rauha ennen parkua, ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Selvyyden vuoksi on sanottava että ei meillä aina ole ihan kamalaa, enkä aina ole alla olevaa mieltä R:stä. Joskus vaan kilahtaa, ja aina välillä useammin. Olen saanut vuosisadan älynväläyksen: Tadaa! Voin huonosti. Johtui se paikasta tai olosuhteista ylipäätään, voin huonosti. Tarvitsisin seuraa, tukea (etenkin äitiyteen), sosiaalista kanssakäymistä kasvoista kasvoihin. Pienen paikan ongelmat ovat mukanamme - R ei salli ikkunaverhojen avaamista makkarissa koska naapurit näkevät sisälle (so?). Neuvolantäti ehdotti kodinhoitajaa, joka on kuulemma juurikin palkattu lapsiperheiden tukemiseen, jotta pääsisin koirien kanssa valoisaan aikaan liikkeelle. Kodinhoitaja on R:n alaisen vaimo, ja vaikka R sanoikin että ei se haittaa, huomasin että kyllä se muuten haittaa.

Menemme parin viikon kuluttua yhdessä psykolleni, joka on myös parisuhdeterapeutti. En halunnut perheneuvolaan, koska multa jää niin helposti asioita sanomatta kun ajattelen siinä tilanteessa että ei tää ookaan niin iso asia, kyllä mä selviän, ja sitten en oikeasti selviäkään, ainakin kun niitä asioita voi olla aika monta.

HS:ssä oli juttu äidinkielenopettajastani, jonka tytär kuoli aivosyöpään. Olen silloin tällöin kirjoitellut opskani kanssa, tavannutkin, kun vielä asuin ihmisten ilmoilla. Harva ihminen uskaltaa olla niin rehellinen kuin hän on ollut, sanoa ääneen asioita joita muut vain miettivät. Se olisi tärkeää. Varsinkin tässä tilanteessa, johon olen joutunut.

En olisi täällä jos olisin etukäteen tiennyt mihin joudun. Todennäköisesti olisin lähtenyt kävelemään Lapsrukka ja koirat kainalossa jos muuttoa ei olisi tulossa. Nyt yritetään kitkuttaa jotenkin siihen asti, ja katsoa miten asiat etenevät.

Byää, sanoo vauva taasen.

Vuositase 2011

2011-12-31T23:07:00.000+02:00

Kulunutta aikaa.

Raskaaksi tulo.
Opinnäytetyön kirjoittaminen.
Yrjöäminen pitkin Herttoniemen metroasemaa toisesta yllä mainitusta johtuen.
Opinnäytteestä turhautuminen kerrottuna n + 100:lla.
Opinnäytteen valmistuminen.
Epäusko edellisestä.
Valmistuminen.
Yllä mainittua epäuskoa suurempi epäusko edellisestä.
Valmistumisen juhlistaminen Mamma Rosassa vanhempien kanssa.
Verenpaineen vähittäinen nousu. Masennus ja saamattomuus muuton osalta.
Muutto.
Viimeiset reissut syrjäiseen rannikkokaupunkiin (neuvolantädiltä salaa raskausmyrkytyksen vuoksi).
Vuodelepo yllä mainitusta syystä.
Ekan kerran sairaalaan yöksi yhä samasta syystä.
10 pv kotona, taas sairaalaan. Osastolle. Kortisonit lopulta kankkuun ja leikkaukseen. Teholle. Lapsrukka vastasyntyneitten teholle. Huoh. Ensimmäisen kerran jalkeilla korvissa soi ja silmissä musteni.
Kotiinpääsy. Yhä heikossa kunnossa. Lapsrukka sairaalassa.
Tunne vankina olemisesta omassa kodissani. Aloin liikkua kameran ja koirien kanssa metsässä heti kun tokenin.
Lapsrukka pääsi kotiin, opettelin käyttämään kantoliinaa. Herättiin R:n kanssa vuorotellen syöttämään.
Riitoja R:n kanssa, väsymys ja uupumus koko tilanteeseen. Ei ihme. Pohdin muuttoa pois pitkin syksyä.
Pitkiä vierailuja vanhempieni luona koirien ja Lapsrukan kanssa R:n vastustuksesta huolimatta.
Autokoulun aloittaminen.
Joulunviettoa papukaija päässä.
Uusi vuosi epämääräisissä tunnelmissa. Toivetta paremmasta. Tai ainakin erilaisesta. Jostakin muusta. Inhoan sitku-elämää, mutta täällä korvessa se on ollut päätäni koossa pitävä voima.

mestarimarttyyri päivittää

2011-12-31T22:39:00.001+02:00

Tiedän ja myönnän olevani pikkumainen. Minua ärsyttää taas ihan miljoona asiaa R:ssä ja kodissamme ja suhteessamme. Ärsyttää se että koen olevani täällä lapsenvahtina. Ärsyttää se että R ei saa etiksiä minkään sortin järjestykseen - viimeksi tänään pihalle mennessä poika kenkkuili ulkovaatteita puettaessa, ja R alkaa kysellä kakaralta, minkä pipon hän sitten haluaisi päähänsä. Hellanlettas. Pipo päähän ja pihalle, turha jäädä kuksimaan mitään hiivatin lakkivalikoimia. Ärsyttää se, että joudun siivoamaan kakaroiden ja R:n jättämiä jälkiä pitkin huushollia. Se että R ei pyyhi pöytää. Se että R ei vaadi lapsia pesemään käsiään wc- tai pottakäynnin jälkeen. Se että meidän huusholli on täynnä varastoon kuuluvaa tavaraa, koska varasto on täynnä R:n vanhoja tietokoneita vuodelta nollapiste ("niillä on jo arvoa sen vuoksi kun ovat niin vanhoja". No myisi perkules ne sitten). Se että R huolehtii aina etisten asiat, Lapsrukan asioista saan itse pitää huolta, ja jokseenkin paljon etistenkin. Ollaan taas siinä pisteessä että ärsyttää jo sekin, että R on puhunut monesti muutosta yksikön ensimmäisessä, ei suinkaan monikon ensimmäisessä, kuten voisi olettaa. Ja se että etisten ja R:n tinat oli nostettu erikseen riviin tiskipöydälle ja Lapsrukan ja minun olivat erikseen jossain muualla. Ennen kaikkea tätä ärsytyskynnystäni madaltaa se, että muuttoani ennen R antoi kovasti ymmärtää kuinka hyvin hän pystyy olemaan lasten kanssa, kuinka kulturelli hän on ja kuinka älykäs. Kulturelli my ass, älykäs niiltä osin että yhtään sarkastisemman vitsin joutuu vääntämään rautalangasta, ja kasvatusasioistahan saittekin jo lukea. Kyllä. Olen pikkumainen, mutta alan olla taas lopen v*ttuuntunut.

...but I have to scream now.

2011-12-31T14:41:00.003+02:00

Hetki rauhan täällä, kun lähetin R:n etiksineen apteekkiin hakemaan Sentencedin sinne soittamia lääkkeitäni (kiitos nopeasta toiminnasta, olisi muuten tullut kiintoisa vuodenvaihde ilman efejä), ja Lapsrukka ja koiruet nukkuvat. Järkky riita taas eilen R:n kanssa. Olen aika väsynyt passaamaan lapsiaan etenkin, jos etukäteen olen pyytänyt että hän hoitaisi etikset koska mulla on muuta. Muuton jälkeen mulla totisesti voi olla muuta, joten kova on kohtalo, kun en ole pukemassa ja syöttämässä tai vähintään vahtimassa kakaroitaan. Kivoja lapsiahan ne ovat, kumpikin, mutta kun: 1. eivät ole omiani 2. R on kehunut ja kehuu yhä itseään aivan huippuhyväksi lasten kanssa. Joo, uusioperhetermein R on sirkustelija, kasvatuspsykologisin termein salliva kasvattaja (joka lopulta polttaa päreensä totaalisesti ja on siten selvästi arvaamattomampi lapsille kuin kurinpitäjä, jollaiseksi itseäni voisin ihan omin termein väittää). 3. Jos on pakko luvata että selviää lasten kanssa ja saa jokaisen kakaran valmiiksi niin että mun ei tarvi juuri sillä sekunnilla olla valmiina tössöttämässä ruokia suihin ja sukkia jalkoihin "koska se menee multa sujuvammin" niin sopisi joko pitää lupauksensa tai olla olettamatta että olen saman tien auttamassa kun kello käy liian kiivaasti. 4. Psykoni termein R on tyypillinen mies, joka tekee yhden tehtävän kerrallaan alusta loppuun eikä kuule tai näe mitään muuta sinä aikana: kun tiskataan tuttipulloja, tiskataan kaikki tuttipullot ja sitten ne kootaan kaikki vaikka mukaan ei tarvittaisi kuin pari, ja muut ehtisi koota myöhemminkin. Tai kun lääkäri on sanonut että voisi hyvin jo aloittaa kiinteiden ruokinnan Lapsrukalle, niin se on pakko aloittaa juuri silloin kun aika on kortilla, ja hakea joku v**un videokamera vielä, vaikka kuinka olisi kiire ja mun asiat menee sen vuoksi pieleen. Aa-aaargh!

Mikä parasta, vaikkei tätä ehkä kukaan jaksa enää lukeakaan, kun olin Lapsrukan kanssa kirpparilla eilen odottelemassa että R tulee konkkaronkkansa kanssa hakemaan, saan puhelun R:ltä, että ostaisin etiksille kuivat vaatteet vieraisille kun olivat kastelleet itsensä pihalla. On se helevetti ettei täydellisyydestään huolimatta voi ottaa varavaatteita. Tai kurahousuja. Ja tietysti vieraspaikassa sain siivota etisten jälkiä Lapsrukka sylissä, huolehtia että R katsoo ettei tyttärensä kaada maitolasia haarukalla huiskiessaan ja ettei tyttöparka tunge kokonaista lihaköntsää (joka R:n sanoin oli vain pieni lihapulla) suuhunsa tai ainakin saa pureskeltua sen ilman pahempia sotkuja. Tai ettei poikansa pullauta pahanmakuista suklaakonvehtia kyläpaikan pöytäliinalle vaan ihan vain lautasliinaan. Ei hemmetti. Ja R vielä kehtaa ihmetellä, kun olin kiukkuinen ja komensin sen siivoamaan keittiötä illalla. Saa välillä itse siivota jälkikasvunsa jäljet, ja omansa. Mut onhan se tietysti helpompaa sysätä omat asiansa muille.

Hirviöäidin tunnustus

2011-12-28T11:23:00.001+02:00

Joulu oli hyvä, kuten tavallista, jos sen viettää vanhempieni luona. Siitä suurin ansio kuuluu vanhalle hirsitalolle. R tosin väitti palelevansa, mutta se onkin kaupunkilainen vilukissa.

Hirviöäiti erehtyi antamaan nuhaiselle Lapsrukalle puolikkaan supon parasetamolia, mistä saatiin oiva riita aatonaatoksi. Kun kuulemma ei lasta saa lääkkeillä hiljentää ja R:llä on kyllä kokemusta lapsenhoidosta ja miksen soittanut hänelle töihin että oltaisi menty lääkäriin jos Lapsrukka kerran oli niin sairas. R olisi itse antanut edellisenä iltana Lapsrukalle tyttärelleen määrättyä reseptilääkettä, jos en olisi sanonut ettei muuten käy. En tajua, mutta hei, mullahan ei olekaan kokemusta lastenhoidosta. Riita antoi oivan tilaisuuden sanoa asioita jotka eivät olleet kovin reiluja, puolin ja toisin, ja päädyin sanomaan mm. että viettäköön joulunsa keskenään, me lähdetään Lapsrukan ja koirien kanssa. R:n isä tuli juuri mehukkaimmalla hetkellä tuomaan Lapsrukan joululahjaa (vain 2,5 tuntia myöhässä), ja pyhä vihani lientyi vierailun aikana sen verran että lähdimme koko konkkis kuitenkin.

Valoisampi uutinen on se, että huolimatta realistisuuteen taipuvan mielikuvitukseni yrityksestä maalata paholaisia seinille, olemme yhä muuttamassa Pirkanmaalle, ja lisäksi asuntokin alkaa olla plakkarissa, vieläpä sen kokoinen että ehkä mahtuisimme lämpöisemmässä sovussa saman katon alle (vannomatta paras), varsinkin jos ylimääräisistä rojuista pääsisi eroon. Sille en voi mitään, että aina kun jompi kumpi etiksistä on sairaana, herää mielessäni toivo vierailun peruuntumisesta. Kuitenkin selviydyn tätä nykyä mielestäni jo paremmin etisten kanssa kuin aiemmin. En ole riemuissani siitä että R haluaa muuton jälkeen lähteä ajamaan tapaamisia viikon mittaisiksi, mutta yritän muistaa että mulla on toivottavasti enemmän omaa elämää ja isommat ympyrät, ja muukin paikka mihin lähteä kiroilemaan kuin kuusen alle kärpässienien seuraan.

Muuttoon on kuitenkin vielä aikaa muutama kuukausi ja täällä täytyisi siihen asti sinnitellä. Tuntuu ehkä entistä tiukemmalta, juuri sen vuoksi että (ainakin haavekuvissa) parempaa on tiedossa. Ja hei, VR:n aikaulottuvuudessa alle 2 h matka pääkaupunkiseudulle. Huippua. Olen tosin huomannut periferiassa asumisen edut päiväkahviseutuun nähden. Niitä mitataan euroissa. Täällä, jopa "lähi"taajamassa, jota joku saattaa erehtyä myös kaupungiksi kutsumaan, saa samalla hinnalla kaffen ja pikkusuolaisen kaksi henkilöä kuin Helsingissä yksi. Toisaalta Helsingistä saa vuokrattua 2 h + k:n samalla hinnalla kuin tulevasta asuinkaupungistamme tuplasti enemmän asuintilaa. Myönnetään, ei ole sama asia kun meri on satojen kilometrien päässä. Myrskyjen aikaan kadehdin kaikkia rannikolla asuvia siitä, että he pääsivät katsomaan kuohuja henkilökohtaisesti, kun itse jouduin tyytymään Youtuben aaltovideoihin. Niin, minulla on salainen pahe jonka aion nyt paljastaa, joten hyshys: Katson netistä aaltovideoita, enkä nyt tarkoita psyka-Pirjon (opska, ei hoitavaa tahoa) meditatiivisia videoita rantautuvista aalloista palmusaarella, vaan niitä, joita löytyy hakusanoilla "storm", "ocean", "heavy weather" jne. Kai sitä voisi kiksinsä pahemmistakin asioista saada, ja myönnän että onhan tämä vähän säälittävää.

Ehkä turhinta pohdintaa

2011-12-19T13:33:00.000+02:00

Olen juossut makkarissa laittamassa Lapsrukalle pulloa suuhun, lämmittämässä lisää maitoa, vaihtamassa asentoa, laittanut unileluja paremmin, silitellyt ja heijannut. Silmät lurppaavat, mutta aina parin minuutin kuluttua alkaa hervoton huuto. Nyt tajusin vääntää mobilen vieterin niin pitkälle kuin se menee, ja ainakin hetken on ollut hiljaista. Tai siis oli...

Tuntuu että selviydyn jo perusjutuista. Mutta tällaiset "kuinka kauan on sopivaa nukuttaa jos väsyttää mutta uni ei tule"- tai "voiko lasta pitää sängyssä päiväuniaikana vaikka se itkee jos tarkistaa ettei sillä ole hätää" -asiat ovat hakusassa. Kun Lapsrukka oli aivan pikkarainen, reagoin jokaiseen inahdukseenkin, mutta nyt kun se on ihan oikean vauvan kokoinen (ja ikäinenkin), olen välillä ajatellut ettei se ihan pienestä voi särkyä tai saada traumoja. Olisihan se kiva jos voisi jostain taulukosta aina katsoa miten pitäisi tehdä missäkin tilanteessa. No, nyt siellä taas huudetaan joten taitaa riittää "päiväunia" täksi iltapäiväksi. Jatkan kun joudan. Nimimerkillä Kotiäitiraakile.

Näillä mennään.

2011-12-15T08:47:00.000+02:00

Aiemmasta paatoksestani huolimatta olen löytänyt polkuni muutamiin äitiblogeihin. Näiden arjen sankareiden ylläpitämät sivut ansaitsevat mielestäni esittelyn (eikä vähiten siksi, ettei minua pidettäisi kelkankääntäjänä). Tässä ne tulevat, satunnaisessa järjestyksessä:

Paska äiti - Äiti on aina paska. Huom: älä sekoita Paskamutsiin, joka on verrattomuudessaan kenties eri kategorian blogi. Paskan äidin aka Mallamoijan kirjoituksista vallan oivaltava oli esimerkiksi Äitiys ansioluetteloon, jossa pohditaan äitiyden työuralle tuomia etuja. Tykkään.

Project Mama - Se mikä ei tapa, vituttaa. Project Maman Katja on myös kolumnisti sekä yksi Uuden Mustan (johon jätän tietoisesti linkkaamatta, sori vaan!) kirjoittajista. Parasta Project Mamassa lienee keskinkertaisuuden ylistys.

Puolitie - Puolitiessä tarpomista. Puolitie on vaatimattomasti esittelemistäni äitiysaiheisista blogeista henkilökohtaisin, ja puree sitä kautta kenties kipeimpään kohtaan: Jos joku asia kolahtaa, se kolahtaa sitten huolella. Erityismaininnan kirjoittaja ansaitsee siitä, ettei epäröi tuoda esiin omia epävarmuuksiaan ja aatoksiaan myös pintaa syvemmältä.

Tuuletus

2011-12-14T22:28:00.000+02:00

Voi olla että nuolaisen ennen kuin tipahtaa. Pakko silti hehkuttaa: Näyttää siltä että kevään aikana meistä tulee pirkanmaalaisia. Ai että. Hitusen lähemmäksi sivistystä, ystäviä, perhettä. Turha kai mainita että olemme innoissamme. Tai no, ei ehkä oikein vielä olla tajuttu asiaa kokonaan. Eikä kai uskalletakaan, ennen kuin se on varmaa. Silti: Wohoo!

OÄ-indeksi

2011-12-05T14:12:00.002+02:00

Hei vaan. Olen yhä hengissä. Minusta kuulee niin harvoin tätä nykyä, koska: 1. huono aloitekyky 2. huono keskittymiskyky 3. Lapsrukka 4. epätoivoinen yritys pitää huushollia pystyssä 5. etikset.

Täällä menee paremmin kuin viime päivityksistä voisi päätellä. Olen tosin todennut olevani mitä suurimmissa määrin valeäiti. Siitä huolimatta pyrin kuvittelemaan että Lapsrukalla on jonkinlaiset edellytykset kasvaa vähemmän kieroon kuin vanhempansa. Sen sijaan R:n toisen veljen vaimo vaikuttaisi olevan Oikea Äiti. Voi sitä mulkaisua minkä sain osakseni komennettuani hänen eskari-ikäistä prinsessaansa Lapsrukan ja prinsessan serkun ristiäisjuhlissa. Oikea Äiti myös muisti mainita että heillä lastenvaatteet pestään vain hajusteettomilla ja allergisoimattomilla pesuaineilla (lapset ovat 2, 6 ja 8 vuoden ikäisiä). Tämä sen jälkeen kun mainitsin että saahan ne vaatetahrat sitten pestyä lastenvaatteista vaikka oksiäksönillä tai sappisaippualla. Myöhemmin kuulin että Oikean Äidin lapset käsketään käsipesulle aina jos koira sattuu lipaisemaan sormesta. Oikea Äiti ei perheineen voinut tulla Lapsrukan nimijuhliin koska etiksillä oli vajaa kuukausi sitten ollut matoja, vaikka nimijuhlat pidettiinkin vanhempieni luona ja koko porukka oli matolääkitty ja pehmolelutkin pakastettu. Kuitenkin flunssaisen ja korvatulehduksisen 2-vuotiaan voi aivan hyvin kuljettaa toiselta puolelta Suomea ristiäisiin, tietäen että vieraslistalla on useita pieniä lapsia jotka varsin todennäköisesti saavat tartunnan. Mutta on se vaan hienoa olla Oikea Äiti. Ja tämähän on vain kateellisten panettelua, koska meillä ei ole nahkaistuimista isoa uutta farmari-Volvoa eikä minulla piikkikorkoisia ja -kärkisiä mustia niittinahkasaappaita (ne neljä vuotta sitten Uffista ostetut litteäkärkiset ja leveäkorkoiset saappaani ovat ihan kivat muuten, paitsi kaipaisivat jonkinlaisen levennysratkaisun että saisin edes vetoketjun vedettyä nilkkaa ylemmäksi).

Maisaus on edelleen semikipeänä ja eristyksissä makkarissa. Jollakin konstilla se sai portin läpi kaivettua Huldan eteiseen kantaman luun itselleen, ja iloitsee nyt joka kerta pihalta tullessaan luun ympäri loikkimalla ja sitä heittelemällä. Selän kannalta pitäisi luu tietysti ottaa pois, mutten jotenkin raaskisi, kun koirapahalla on niin vähän iloja tätä nykyä. Lenkitkin on pakko pitää lyhyinä, mikä tarkoittaa aikaisempaa pienempää pupunpapana-annosta päivässä.

R kaivoi joulukoristeita osin etisten, osin kai minunkin vuokseni esille. Jestas sillä on huono maku! Kipsiset pienoismallikylät ovat siedettäviä, kunnes pistokkeen tökkää seinään ja värivalot alkavat vilkkua. Oli vaikea pitää naamaa peruslukemilla kun hämärän tullen etiksistä vanhempi istui nojatuoliin tuijottamaan valosaastetta ja huokaisi: "Pauliina mä arvaan että säkin tykkäät tosta ihan hirveen paljon!" Lähtökohta tietysti on että minun makuni on oikea ja kaikkien muiden väärä. Kuten ylipäätään muutenkin, mulla on tapana olla oikeassa, ei toisilla. Niin että puhunko minä vai oletko sinä hiljaa.

No niin, rauhoitutaanpa taas. R tuli kotiin juuri kun olin haukkumassa joulukoristeitaan, ja toi työpaikan itsenäisyysjuhlista jäänyttä kaakkua. Vetelen siis mustikkakakkua napaan ja lihon, kasvan ja laiskistun. Onneksi marraskuu meni jo. Rö(y)h.

Huonosti käyttäytyvä potilas

2011-11-23T09:41:00.000+02:00

Kävin eilen ihanissa tutkimuksissa, kolono- ja gastroskopioissa. Pelkäsin etukäteen tk-lääkärin tekemää kolonoskopiaa, mutta vähemmän kivulias se oli kuin erään gastrolääkärin. Säästän teidät tarkemmilta kuvauksilta tyhjennyksestä, mainittakoon kuitenkin että Moviprepiä on turha enää tarjota ihanalle rantatytölle. Ei nimittäin toiminut, ja mitäs muutakaan siihen sitten tarjotaan avuksi kuin vanhaa kunnon peräruisketta. Sinänsä kokemus oli avartava, makasinhan siivousvaraston laverilla eräässä Keski-Suomen pikkuruisen kunnan terveyskeskusrakennuksessa, pyyhe patjana ja osuvasti wc-paperipakkaus tyynynäni. Hoitajat vitsailivat soveltavasta sairaanhoidosta tässä kohtaa. Skopiat suoritettiin sentään perinteisesti pritsillä. Olisi tosin ollut siivoojalle helpompaa jos tähystyshuoneessakin olisi ollut lattiakaivo, nimittäin gastroskopiassa selvisi osasyy tyhjennyksen epäonnistumiselle: osa litkusta oli jumittanut vatsalaukkuuni, ja kun nielun kautta mahaan tungettiin letku, yrjösin kellertävät, sapelle haisevat limat tähystävän lääkärin kengille. Nyt naurattaa, eilen ei, sen verran inha kokemus. Jälkeenpäin lääkäri taisi mainita jotakin sen suuntaista että tarvitsisi kupillista kahvia.

Mitään anemisia veriarvojani selittävää lääkäri ei bongannut, paitsi koepalakohtien epänormaalin runsaan verenvuodon. Parin viikon päästä soittelen koepaloista, en tosin usko että niistäkään mitään löytyy, which is nice, tietty.

Tänään on eka ajotunti. Sen kunniaksi:

"Byäää!", sanoi vauva

2011-11-17T09:58:00.000+02:00

Kuten tavallista, vauva todennäköisesti herää juuri kun alan päivittää mutta kokeillaan taas.

Perheneuvola oli ok. Siellä käynti lisäsi R:n ja mun keskinäistä läheisyyttä. Ehkä luottamuskin palaisi jossain vaiheessa. Aika pahaksihan se tilanne ehti jo mennä, mut jospa tämä vielä tästä. Viime yön nukuin sohvalla, en tosin parisuhdesyistä: Maisa-rukka on sairaana, ilmeisen pahasti. Saimme ajan iltapäiväksi eläinlääkäriin mutta olen jo valmiiksi sillä mielellä etten kauaa katsele jos tulos kovinkin epävarma ja koira kärsii. Eläimen kärsimys on jostain syystä vaikeimpia asioita kestää - varsinkin kun kyse on lemmikistä. Harmittaa ettei päästä aikaisemmin lääkäriin, ja tuokin aika taidettiin saada silkasta armosta (kiitos Keski-Suomen eläinklinikalle).

Ensi viikolla pääsen nauttimaan Movi-Prepiä ja iloittelemaan niin kolono- kuin gastroskopiallakin. Lääkäri oli sitä mieltä että anemian olisi pitänyt parantua enemmän kun kuukauden päivät söin rautaa. Yyh, ihan vaan jo valmiiksi.

Äää-hyhy-äää kuuluu vaunusta. Paree mennä.

Aimee Mannia tähän

2011-11-06T23:22:00.000+02:00

Magnolian tunnelmat sopivat yllättävän hyvin tähän elämäni vaiheeseen. Viikonloppu etismuksujen kanssa meni heidän osaltaan mielestäni ihan ok. Sen sijaan alan olla lopen kyllästynyt R:ään. Olen kyllästynyt siihen että koskaan en voi tietää mitä on tulossa, että en saa tukea yhteisissä asioissamme ja että riidellessä vastassani on laskelmoiva ja kontrollinhaluinen mies. En voi luottaa omaan arviooni hyvin menneistä hetkistä etisten kanssa, koska teen kuitenkin jotain väärin, ja asian selvittäminen etenee yleensä siihen että hyperventiloin vessassa. En voi luottaa tosin muutenkaan siihen, mitä luvataan tai sanotaan, koska asiat voivat aivan yhtä hyvin mennäkin päinvastoin, eikä siitä tunnu olevan edes syytä mainita minulle. Luulen, että R on melkoisen epätasapainoinen ihminen, joka yrittää viimeiseen asti puristaa asioita tiettyyn muottiin jotta ne pysyisivät tasapainossa - tai jotta itse pysyisi. Sääli vain että tämä kaikki paljastuu nyt. Jos olisin tiennyt, mihin joudun kun muutin tänne villiin pohjolaan, en olisi lähtenyt, mutta kukapa sitä nyt huonoja puoliaan vapaaehtoisesti heti alkuun esittelisi. . Nyt täytyy kai yrittää pelastaa se mitä on pelastettavissa. Ainakin oppinen pitämään omia puoliani. Ei sitä täällä kukaan muukaan tee. Ilman perhettäni - vanhempiani ja siskojani - olisin melkoisen hukassa.

Huomaan vetäytyväni parisuhteesta. Uskon että se johtuu vain siitä, etten jaksa enää ottaa vastaan yhtään hyökkäystä joka päättyy sellaiseen ahdistukseen kuin kaikki aiemmat. Jos olisin huonommassa kunnossa, tästä ei tulisi hyvää jälkeä, mutta nyt lähinnä kiinnostuksella odotan, miten kaikki päättyy ja mihin vauvan kanssa päädyn.

Kampelat ja kolme kuhaa

2011-10-28T10:06:00.001+03:00

Pimeys on laskeutunut villiin pohjolaan, ja koirat saivat luksimäärän vaatimat hienot huomioliivit. Eilen sysipimeässä tienvierustaa tallustellessa alkoi tuntua epämukavalta, enhän koskaan ole viihtynyt metsässä, etenkään pikimustassa. Ohi ajoi 1,5 h lenkin aikana yli 10 autoa. Ihme trafiikki. Edellisenä iltapäivänä kävin metsälenkillä, mutta hyräilin UB:n Haukea, ja "kalat on mun kavereita" -kohdassa aloin miettiä että ehkä pusikossa vaanii raiskarimurhaajapuukottaja joka vähintään hukuttaa minut suohon, ihan vaan sillä että lauleskelin kyseistä veisua. Jep, täällä ehtii totisesti miettiä kaikenlaista. Päätin silti jättää pitemmät metsäreissut pimeällä väliin.

R:n ja minun välit ovat siinä pisteessä että aiomme varata ajan perheneuvolasta. Ei tuu kesää, jos ei nämä asiat selviä. Pahin ongelma on kai se, että asioista ei voi puhua kun jompi kumpi tai molemmat kilahtavat, jonka jälkeen riita karkaa käsistä ja henkilökohtaisesti ainakin ahdistun niin paljon että kovin montaa vastaavaa riitaa en enää jaksa. Hätävaraksi olen kirjoittautunut asuntojonoonkin, mutta se on tietysti viimeinen ratkaisu. Tuntuu vaan että on oltava jotain vireillä siltä varalta etten enää selviä täällä, siinä määrin yksin tunnen olevani. Yksin ja myös onneton. Elämä voisi tarjota paljon muutakin, jos olisi rahkeita siihen, että pääsisin pois täältä korvesta muutoinkin kuin kerran viikossa (jos silloinkaan) Prismaan.

In my face

2011-10-17T13:14:00.002+03:00

Voi jummi. Laskeuduin torstaina villiin pohjolaan perjantaisen psykoaikani vuoksi. Olisin muuten jäänyt mieluusti vanhempien hoiviin sillä R oli koko viikonlopun korjaamassa myrskyn rikkomaa mökin kattoa vielä korvemmassa, ja saan olla täällä muutenkin tarpeeksi itsekseni. Perjantaina laitoin kaiken ajoissa valmiiksi että pääsemme lähtemään heti kun R tulee töistä. Psykotoimipiste on siis lähellä kaupunkia, ja sinne ajaa puolisen tuntia täältä korvesta. Olin jopa varttia ennen sovittua odotushuoneessa. Kovin oli hiljaista, mietin, mutta istuin kiltisti psykon ovea vastapäätä. Klenkkaava sihteerikkö oli ainut elonmerkki koko huoneistossa. 10 min yli sovitun ajan kysyin, onko psykoni töissä. "Hän on lomalla. Sinulle on lähetetty kyllä kirje jossa oli uusi aika". Tätä on suorastaan pakko kommentoida parilla sanalla: Nimittäin mitään kirjettä ei ole saapunut. Sinänsä on sitä paitsi erikoista että tällainen asia hoidetaan kirjeitse eikä puhelimitse, olisihan mukava varmistaa että tieto peruuntuneesta ajasta menee perille. Mutta hei, eihän sen ole väliä kun kyse on vain ressukoista mielenterveyskuntoutujista joilla ei kuitenkaan ole muuta tekemistä kuin rampata poliklinikoilla huvikseen. Ai niin mutta mähän ylenin mielenterveyskuntoutujasta äitiyslomalaiseksi heinäkuun lopussa. Voin siis vedota lapseeni. Sihteeriköstä täytyy sanoa että ei hänen sitten tullut mieleen aikaisemmin kysyä ketä olen menossa tapaamaan, istuinhan puolisen tuntia odottamassa, ja hänen on täytynyt tietää ettei kolmea varttia ennen sulkemisaikaa kenellekään töissä olevalle ole enää tulossa potilaita.

Anyways, yhä veetuttaa sen verran että tekee mieli perua tulossa oleva aikakin. Pitäkööt vastaanottonsa, perkules. Olen nähnyt aivan tarpeeksi kyseisen alan toimijoita, jotka voisivat pahoitella jos virhe on sattunut, sen sijaan että vannovat kautta kiven ja kannon että kyllä virhe on nyt potilaan, eihän heidän päässään voi mikään mennä pieleen. Olkoonkin vaan epäkypsä toimintamalli, soittanen huomenna ja peruutan ajan enkä todellakaan varaa uutta. Ja soitan sihteerikölle, en psykolleni.

Totta puhuen olen miettinyt että keskusteluapua enemmän tarvitsisin paitsi Efe-reseptejä, myös tukea R:n kanssa yhteisiin keskusteluihin. Niissä kun tuppaa käydä niin että ensin kilahtaa R ja sitten minä. Tai vice versa, lopputulos vaan on kuitenkin sama, eikä se ole lähtötilanteeseen verraten edennyt. Viime yönä ipanan vuoksi valvoessani mietin ja itkeskelin miten ihmeessä selviän seuraavasta R:n lasten vierailusta saati miten heidät saisi käyttäytymään siivosti nimiäisissä. Mielessäni kävin läpi toistaan pahempia skenaarioita siitä miten lapset käyttäytyvät miten sattuu ja itselläni kilahtaa päässä ja sanon kaikkien R:n sukulaisten edessä jotain tosi, tosi ilkeää. Oh, joy. Toinen asia onkin se, että matosista johtuen eilen ällötti jopa laittaa lasten pyykkejä kuivumaan, ihan kuin ne olisivat saastuneita. Tiedän että kyse on päästäni, siitä että ajatuksissani madot ovat nyt oivat syy ärsyyntyä mistä tahansa lapsiin liittyvästä, mutta se ei paljoa lohduta. Ahdistun jo viikkoa ennen kuin kaksikko edes laskeutuu tänne. Että ei ihme että tarvitsisin apuja asian käsittelyyn.

Olen mielenkiinnolla seurannut vastikevauvojen ja rintamaitovauvojen väliin kaivetun kuilun syventämistä. Siinä missä kovan lääketieteen edustaja Erkki Savilahti yritti rakentaa siltaa kuilun yli kirjoittaessaan taannoin Hesariin ettei ratkaisevaa eroa vastike- ja rintamaitovauvojen välillä voida kehittyneissä länsimaissa osoittaa, jatkaa Kätilöliitto kuilun kaivamista entistä syvemmälle. Rintamaitovauvat voivat paremmin koska niin on aina ollut ja tulee aina olemaan, ja jos äiti ei ymmärrä imettää pienokaistaan tulee lapsrukka saamaan ikuisen leiman otsaansa, jäämään kitukasvuiseksi, sairaalloiseksi ja muutenkin epäkelvoksi eikä sitä kukaan voi muuttaa ja kenenkään on ainakin ihan turha tulla muuta väittämään lukkopiste avain on kaivossa. Jepjep. Kuten joku oli Hesarin mielipidesivustolle kirjoittanutkin, kyse on ennemminkin ideologisesta kuin mistään muusta erosta. Itselleni tuli eräs vanhempi kätilö paasaamaan sairaalassa kuinka mielialalääkitystäni nyt vaan on muutettava koska vauvan imetys on tärkeää (ihan vaan huviksenihan niitä onnellisuuspillereitä syönkin). Totta hitossa on, ja olisin todellakin halunnut imettää. Psykiatrin konsultaation jälkeen vain oli melkoisen selvää, ettei tuossa tilanteessa mielialalääkkeen vaihto ollut järkevä ratkaisu kenenkään kannalta. Niin että vauvastamme tulee siis nyt vuorovaikutustaidoton raukka ja vika on minun. Eläköön äitiys. Ai niin, mutta vuorovaikutustaidoton raukkahan olen itsekin, tuskin tässä lapsestaankaan muuta voi odottaa.

Loppuun lienee hyvä mainita etten ole hetkeen nukkunut ~~kovin~~ riittävän montaa tuntia yössä, joten pinna on kireällä helposti. Sopiva hetki ärsyyntyä jokseenkin kaikesta.

Hork, hork ja muuta sellaista

2011-10-04T12:58:00.000+03:00

Oon löytänyt paikan johon purkaa pahinta ahdistusta R:n lapsista, ja siellä käytetty kieli tarttuu helposti muualle. Olkoon R:n lapset siis tästedes täälläkin etiksiä, as in etälapset. Asiaan: Toisella etälapsella on kihomatoja. Hyyyi. Takuuvarmasti niitä on myös meillä. Kyseinen etis on 2-vuotias, joten kädet käyvät suussa sukkelaan, joskin myös matojen seurauksena pylly tietysti kutisee, ja samoilla pikkukätösillähän raavitaan alapäätäkin. Ollaan oltu kyllä tarkkoja käsipesujen kanssa, mutta en usko että riittävän huolellinen voi ollakaan noiden kanssa. Eipä tarvi enää ihmetelläkään, miksi tyttö on riisunut yöllä aina vaippansa ja muutenkin on mieluusti ilman pöksyjä - helpottaahan se oireenmukaista hoitoa kutinaan. Niitä on todennäköisesti ollut jo pitkään, ajatellen sitä, että tulehdusta pyllyn seutuvilla on hoidettu jo jonkin aikaa.

Jotain hysteerisyyteen taipuvasta luonteenlaadustani kertoo se, että aloin miettiä missä kaikkialla niitä matojen munia voikaan olla, ja mitä kaikkea täytyisi pestä ja pyykätä. Kerrankin voin varsin hyvin syin todeta R:lle että koirat sentään ovat siistejä, eivät tartuta meihin tai poikaamme mitään ällötyksiä. Ja ainakin uskon että R:kin tajuaa ehkä nyt että pitämäni siisteyssaarnat eivät olekaan olleet vain omaa mukavuudenhaluani, vaan ihan oikeasti sillä on väliä että kullekin on omat pyyhkeet, että kädet pestään tiheästi, että sormet eivät ole suussa tai sieraimissa ja että pöytäliinalle ei syljeksitä, vaikka kuinka olisikin hauskaa päristellä ruokapöydässä.

Lähden viikonlopun etisvierailun ajaksi taas karkuteille koirineni lapsineni. Siitä ehdimme jälleen riidellä. Kuulemma R:ää ottaa päähän se että tunnun keksivät tekosyitä lähdöilleni, olisi kuulemma parempi että sanoisin suoraan vain. Mutta miten sen sitten sanoo toiselle. Että lähden kakaroitasi karkuun kun en kestä niiden pitämää jatkuvaa mekkalaa ja sotkua ja huonoa käytöstä. Sekö olisi parempi, mitä? Riita eskaloitui melko suureksi ja tuli sanottua kaikenlaista mitä olisi viisaampaa jättää sanomatta. Jäi myös sellainen olo että emme saaneet asioita sovittua. Tuskin tosin koskaan saammekaan, ellei sitten kun etikset ovat täysikäisiä. Totuushan on että mielelläni lähden täältä heidän vierailujensa ajaksi pois, eikä ole kuin oikeus ja kohtuus että voin niin tehdä. Ydinperheelliselle lienee vaikeaa selittää asiaan liittyviä tunteita, mutta sen nyt ainakin olen todennut että tilanne on jokseenkin moniulotteisempi kuin aiemmin kuvittelin.

Pitkästä aikaa käytin epäterveitä ahdistuksensietokeinojakin riidan aikana. Yritän olla ottamatta tavaksi. Olemme puolitosissamme puhuneet lähikylässä myytävänä olevasta vanhasta kyläkoulusta entisen lossirannan kupeessa - jos R ei saisi töitä, voisimme tehdä koulusta ehkä tarjouksen. Lykkäsin autokoulua sen vuoksi että mikäli R saisi työpaikan Pirkanmaalta, muutto tulisi melko nopsaan, ja koulu jäisi kesken. Hintaeroa näissä kahdessa maakunnassa ajokortilla on useampi satanen, joten melkeinpä pakko odottaa, vaikka harmittaakin ettei asiaa vieläkään saanut käyntiin.

Kaipaan Helsinkiin, kaipaan merta ja kaipaan ystäviäni. Ja saan puistatuksia yhä ajatellessani niitä hemmetin matoja. Yöks.

Among garbage and the flowers

2011-10-01T16:55:00.000+03:00

On ollut vähäunista viime aikoina. Olen kaivannut etelään, ihmisten ja maisemienkin vuoksi. Olen kolunnut metsäreittejä täällä koirien kanssa, mutta ne alkavat vähitellen kyllästyttää. Päivät ovat toistensa kaltaisia, ja odotan lähinnä tietoa siitä, tuleeko muutto vai ei.

Hairahduin ostamaan kolme kerää hienon väristä lankaa virkatakseni siitä jotain. Kaikkeen muuhun tuntuu pätevän aloittamisen vaikeus paitsi käsitöihin ja opiskeluun -. niissä vaikeaa on saada jotakin päätökseen. Niinpä en odota saavani kovinkaan pian kullankeltaista isoäidin neliöistä virkattua huivia kaulaani, vaan tyydyn siihen että teen jokusen neliön viikossa enkä edes mieti mitä niistä lopulta tulee (pitkä soiro todennäköisesti, jolla ei ole mitään käyttöä - tai nuken peitto siskontytölle).

Olen hieman järkyttynyt muutamasta asiasta. Yhdestä en voi kirjoittaa asianosaisille luvattuani etten puhu. Sen sijaan siitä uskaltanen puhua, että yläasteen läheisen ystäväni Facebook-kaverina on Jussi Halla-aho, ja että tämä silloinen kohtalotoverini ihan oikeasti kannattaa miehen ajatuksia. Ei tavaton. Olen pohtinut asiaa ja päätynyt siihen, minkä emerituspiispa Vikström sanoi tämän päivän lehdessä:

"Rasismista on tullut yksi näkyvä väline, jolla ihmiset purkavat turvattomuuttaan. Moni kokee, että omat taloudelliset edellytykset ovat huonot, sosiaaliset suhteet rempallaan eikä ole tukevaa maata jalkojen alla."

En keksi muutakaan syytä miksi aiemmin kaikille hyvää tahtonut, ei ehkä niin älykäs mutta ainakin aikanaan jokseenkin viaton nuori nainen olisi valmis allekirjoittamaan varauksetta sellaisia ajatuksia. Ja onhan myös niin, että sisäisesti vahva ihminen kykenee tunnustamaan oman heikkoutensa. Rikkinäinen tai eheytymätön rakentaa heikkoutensa päälle panssaria joka näyttää ulkoisesti kovalta mutta oikeasti päästää onnettomuuden lävitse. Tämä(kään) ei tosin ole oma ajatukseni, ensi hippuset tästä taisin saada popularistisen psykologikirjailijan Hellstenin teoksesta Ihminen tavattavissa.

Se kolmas mieltäni järkyttänyt asia on tiettyjen lastenvaatteiden hinta - jopa käytettynä, tai oikeammin se, että ihmiset ovat valmiita maksamaan niistä huimia summia rikkinäisinä ja pinttyneinäkin. Tämän suuren järkytyksen olen kokenut seurattuani Me&I-kirpputoria ja Sydänpyllyt-ryhmää Facebookissa. Huhhuh. Olkoonkin vain loppukevennyksenomainen päätös päivitykselleni, mutta hei, rätei ja lumpui! Kamoon, ihmiset!

Outamaita ja auvikoita

2011-09-26T13:41:00.000+03:00

Laps painaa jo yli 4 kg. Kasvuvauhti on hurja. Suunnittelen äidin kanssa nimijuhlia (äidin, koska R on töissä eikä kuitenkaan ota kantaa yhtä täytekakkua enempää). Aina vaan mietin miten hyvä on että mulla on äiti. Se on rentoutunut eläköidyttyään huomattavasti ja nyt voi jo puhua kaikkea. Oman ahdasmielisyyteni jouduin huomaamaan kun äiti kommentoi että nyt teidän täytyy miettiä ehkäisyjutut jos ette tee toista lasta heti perään.

Hb:ni laskee liki samaa tahtia kuin lapsen paino nousee. En muista syödä rautaa (huono tekosyy, totta). R ehdotti että alkaisin käyttää dosettia, ja totesi heti perään että aikuinenhan mä olen, mitäs hän alkaa neuvoa. Voi olla että haenkin yhä vaan huomiota sillä että en huolehdi itsestäni. Tai sitten kyse on siitä etten juuri arvosta itseäni, ja ajattelen että kyllä mä pärjään Efeillä ja kahvilla kuten ennenkin (ja nykyään sentään syönkin). Proteiini ei ole vieläkään kadonnut virtsasta kokonaan ja alapaine huitelee vajaassa 90:ssä. Ei niille kuitenkaan tehdä mitään, paitsi seurataan vaan.

Eilen illalla aloin miettiä, olisinko halunnut kuitenkin elää vapaata (lapsetonta) kaupunkilaiselämää hetken aikaa vielä niin, että kävisin töissä eikä joka pennosta tarvisi laskea. Nyt kun olen villissä pohjolassa lapsellisena on meininki melko erilaista. Kaipaan käymään jossakin. Isomman vesistön rannalla (pihalampi ei oikein täytä tarvettani), kahvilassa, jossain missä olisi muitakin ihmisiä. R hakee taas erästä työpaikkaa Pirkanmaan suunnasta ja on aivan varma että saa sen. Pelkään että tästä seuraa vain pettymys ja yritän jarrutella, vaikka salaa tietysti haluaisin uskoa että hän olisi oikeassa. Se joka tapauksessa tarkoittaisi muuttoa toisaalle, lähemmäksi ihmisten ilmoja. Sitä odotellessa poimin koiralenkillä puolukoita ja karpaloita suuhuni suoraan soilta ja männiköistä.

Olin makee jo varastoon

2011-09-21T19:58:00.001+03:00

Kotiäitiys ei ole tehnyt minulle hyvää sillä olen koukuttanut itseni Hesarin viihdesivujen Tetriksen purkuversioon, ja lapsrukkani oppii todennäköisesti käyttämään nuolinäppäimiä ennen kuin osaa kävellä. Huumori sikseen, vauva-arki muistuttaa kummalla tavalla tietoista läsnäoloa. Olen silloin tällöin nähnyt pahoja unia palauttamattomista kirjallisista töistä, ja iloitsen suuresti siitä ettei niitä ole. Toisaalta kaipaan kouluun, kaipaan kahvitaukoja, selkeitä päiviä, ryhmäänkuulumisen tunnetta ja sitä tiettyä vastuuttomuutta: sen kuin vain istuu alas ja kirjoittaa muistiinpanoja.

Kuitenkin olen yllättänyt itseni olemalla oman mittapuuni mukaan ahkera huushollaamaan (jonkun toisen mukaan olisin jotakin päinvastaista). Pyykkihuolto on ollut liki pelkästään minun kontollani, samoin tiskit (tiskikone=autuus), tuttipullojen keittely, banaanikärpäsansojen virittely ja sen sellainen. Aina välillä koen jopa viihtyväni täällä metsän keskellä, jossa päivät menevät samaa rataa. Herään kun lapsi herää aamulla, saatan nukkua torkut vielä syötettyäni sen, käytän koirat pissillä, keittelen kahveja pitkin päivää, täytän tiskikonetta ja pesen tuttipulloja. Kun R tulee kotiin, puuhailemme omiamme, syömme yhdessä, ja sitten onkin aika käydä nukkumaan. Hiljaiseloa, ei tosin aivan Clichyn tapaan.

Aloitan autokoulun parin viikon kuluttua. Se onkin jännittävää. Ajatus jo pelkästään siitä että täytyy olla jossakin määräaikaan tuntuu kummalliselta. Saati että pitäisi olla jokseenkin säällisen näköinen ja käyttäytyäkin kuten ihmisillä on tapana. R hakee myös erästä työpaikkaa niiltä seuduilta jonne ~~meillä~~ hänellä on ollut hinku. Olen hieman kartoittanut alueen vuokratarjontaa. Jos tuuri käy, voi meillä olla rahaa jopa neljään huoneeseen kerrostalossa. Yritän olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa, en halua pettyä jos olemme täällä yhä parin kuukauden kuluttua, mutta en silti malttaisi odottaa. Syksyn tullen tosin on tämäkin paikka alkanut jos ei miellyttää niin ainakin suhtautumiseni on noussut pakkaselta suojakelin paikkeille. Pihlajat ovat kauniita, aroniapensaatkin alkavat pian hehkua oranssinpunaisina ja odottelen karpaloiden kypsymistä (hirvikärpäsiä ei lasketa).

Suunnittelen sisustusasioita kotiimme mutta en juuri saa mitään tehtyä, paitsi lajiteltua pojan vaatteita. Äiti-ajatukset junnaavat ennallaan, pari kertaa olen kutsunut itseäni pojalle jutellessa ä-sanalla, mutta se on joka kerran tuntunut yhtä vieraalta. Silloin tällöin jaksan edelleen ihmetellä sitä, että tapasin R:n kerran vuoden 2005 tienoilla pikaisesti ja vain kuusi vuotta myöhemmin asumme yhdessä ja meillä on yhteistä jälkikasvua. Elämä vie joskus kummallisiin suuntiin.

Mutta kuka lohduttaisi äitiä?

2011-09-05T12:31:00.000+03:00

Heräsin kun koira kolisteli vessan roskiksesta herkkuja itselleen. Lattia oli levitelty täyteen roskiksen sisältöä. Siivosin ja nukahdin hetkeksi. Seuraavaksi lapsi alkoi kitistä. Laitoin lapselle ruoan ja aloin syöttää. Lapsi söi n. 20 ml ja nukahti. Laitoin lapsen sänkyyn ja lähdin koirien kanssa ulos. Kun tulin takaisin, lapsi huusi. Laitoin lapsen sitteriin siksi aikaa kun laitoin lisää ruokaa. Huuto vaihtui rääkymiseksi. Otin lapsen syliin ja laitoin koirille ruokaa. Rääkyminen jatkui. Sain tuttipullon suuhun ja lapsi hiljeni. Taiteilin jogurtin ja myslin kuppiin yhdellä kädellä pitäen toisella lasta ja tuttipulloa. Hain naapurin koiraa haukkuvan koiran sisälle. Haaveilin kahvista. Söin jogurtin yhdellä kädellä pitäen toisella yhä lasta ja tuttipulloa. Lapsi puklasi itsensä ja minun päälleni. Pyyhin sotkut lapsen päältä. Latasin kahvinkeittimen yhdellä kädellä. Syötin lasta lisää. Kahvin tiputtua huomasin unohtaneeni kahvinpurut suodattimesta. Latasin keittimen uudelleen. Komensin koiraa joka huusi perhoselle ikkunassa. Laitoin lapsen hoitoalustalle ja tein leivät. Lapsi alkoi huutaa. Otin lapsen syliin ja yritin röyhdyttää. Ei vaikutusta. Syötin lasta lisää. Sain haukattua leipää. Komensin koiraa joka yhä huusi perhoselle. Lapsi ei suostunut syömään enempää, muttei röyhtäissytkään, ja nukahti. Sain kahvin kuppiin. Puhuin siskon kanssa puhelimessa. Lapsi alkoi kitistä. Koira murisi perhoselle. Laitoin lapsen suuhun tutin. Ei vaikutusta. Lopetin puhelun kun en kuullut mitä sisko sanoi. Otin lapsen syliin. Yritin lukea uutisia netistä samalla kun tyynnytin lasta, komensin murisevaa koiraa ja suostuttelin lasta pitämään tuttia suussaan.

Happy end: Saatuani toisen kahvikupillisen juotua, koira hiljeni ja lapsi nukahti sänkyynsä.

Terveisiä Mannheimista

2011-09-03T22:55:00.000+03:00

Huhhuh.

Koko päivitykseni voisi tiivistää tuohon huokaukseen, ainakin melkein. Ipana on kiva, vaikka se huutaakin, ja periaatteessa kaikki on hyvin, tai noh, ok nyt ainakin. Minun on ehkä muutettava käsitystäni äitiydestä koska en yhtään koe olevani äiti - ehkä kokisin sen läheisempänä asiana jos olisin oikeasti synnyttänyt (oikeasti=alakautta) - mutta ei se vähennä sitä että huollan lapstani (sic) ja tykkäänkin siitä, pesen mielelläni pikkuisia vaatteita ja järjestelen niitä (hahah, ihan oikeasti!) kokojen mukaan ja voisin heivata kaikki pastellinsiniset puvut hyväntekeväisyyteen: kun lapsi pulppaa niihin, maito jämähtää kellertäväksi tahraksi kaulukseen, lisäksi ne ovat rumia ja ällöjä ja ylläpitävät ~~tylsiä~~ turhia stereotypioita. Vauvaa on hauska seurata ja odotan koska se alkaa vastata hymyyn, toistaiseksi se vain pälyilee ympärilleen ja näyttää epäilevältä.

Mutta. Ja tähän sitten sisältyy tuo huhhuh. Kilahdin täysin kun R:n lapset tulivat viikko pojan kotiutumisesta. Tuntui siltä että vastakkainasettelu on selvä alusta alkaen - R lapsineen vastaan minä ja omani. Ja tämähän liittyy suoraan kuuluisaan kaavaan miten paha äitipuoli saa alkunsa (tästä on olemassa myös asiallista tietoa, mutta kirjoitus johon linkkaan on paljon valaisevampi). Asiaan vaikutti kenties myös PMS jota en osannut edes aavistaa, vaikka olisi kai pitänyt: enhän imetä, niinpä hormonitoimintani alkaa palautua jos nyt ei normaaliksi niin entiseksi itsekseen hikoiluineen päivineen. Tajusin vasta kun parin päivän päästä aloin vuotaa kuin hanasta olisi kääntänyt, mutta se nyt ei sinänsä liity tähän. Tuntui että pää hajoaa. En pysty ajattelemaan mitä teen seuraavalla visiitillä, saati niinä kahtena viikon pätkänä jotka vielä alkavana syksynä ovat edessä, totuus on että ahdistun ja käyttäydyn kuin takamukseen ammuttu karhu. Jos R:n lapsia olisi vain yksi, luulisin että selviäisin paremmin. Samoin jos heistä edes toinen olisi vähän vanhempi. Mutta molemmat ovat niin pahuksen tarvitsevassa iässä, tunkevat iholle ja vievät kaiken vapaan tilan tästä huushollista. Tekisi mieli sanoa että pysyisivät huoneessaan, kun heillä sellainen on, mutta eihän niin sovi ajatella. Kun lapset eivät ole täällä, olen ottanut huoneen pyykinkuivatukseen ja vaunujen säilytykseen. Tyhmäähän sitä on olla hyödyntämättä kun vapaata tilaa ei muutenkaan ole riittävästi.

Hairahduin sivuraiteelle. Ratkaisimme asian niin että R:n ehdotuksesta lähdin vanhemmilleni vauvan ja koirien kanssa. Se, että R tuota ehdotti itse, on merkityksellistä, koska aiemmin riitelimme asiasta joka kerta kun lapsensa olivat tulossa: Onko minun pakko olla paikalla vaikka ahdistaa. En edelleenkään tajua miten hän voi kuvitella että meistä väkisin kiinni pitämällä tulee perhe, vallankin kun olen jo valmiiksi alisteisessa asemassa täällä korvessa, mutta eiköhän se ajatus ole nyt kuopattu R:n nähtyä miten pakottaminen toimii lähinnä päinvastaisessa tarkoituksessa. Etsin jo asuntoa itselleni, lapselle ja koirille kun ahdistus alkoi käydä kestämättömäksi. Luulen että tarvitsin vain todisteita siitä että oikeasti on mahdollista löytää pakotie tilanteesta, jossa koen etten selviä. R tietysti tulkitsi tämän erolla uhkailuksi, kuten hän asian ilmaisi, vaikka tästäkin olemme puhuneet aiemmin - mielestäni erillisasuminen, väliaikainenkin, ei ole huono vaihtoehto jos tilanne uhkaa räjähtää käsiin.

Tänään tämä kaikki palasi mieleeni R:n mainittua päiväkävelyllämme 50-50 -tapaamisvaatimusaikeistaan. En kommentoinut juuri muuta, kuin että toivon että siihen ei lähdetä ennen kuin asumme tilavammin. Jokusen vuoden kuluttua tämä asunto viimeistään käy ahtaaksi, ei naperokaan kovin vanhaksi mahdu makkarissamme nukkumaan, jos toisaalta siinä vaiheessa R:n lapset ovat sen verran vanhoja että kaipaavat hekin enemmän tilaa. No, näillä näkymin R:n työt loppuvat täällä korvessa ensi vuoden lopussa, joten siinä vaiheessa täältä kenties päästäisiin.

Kaipaan Helsinkiä, rantaa, merta ja liikkumismahdollisuuksiani mutta yritän olla kärsivällinen ja etsiä pieniä ilonaiheita tästäkin paikasta, vaikka hirvikärpäsiä koiralenkin jälkeen tukasta kaapiessa se tuntuukin haasteelliselta.

Forget gravity

2011-08-17T13:12:00.000+03:00

Yritän valmistautua R:n lasten perjantaina alkavaan 1,5 viikon vierailuun sillä tosiseikalla, josta jo perheneuvolan terapeutti keväällä muistutti: Ettemme ole R:n kanssa erillisiä yksiköitä vaan yksi yhtenäinen kokonaisuus - etenkin lasten silmissä, mutta muutenkin. Sitä helpottaa se, että R on tämän viikon isyyslomalla, ja on malttanut antaa rauhaa kotiutumiselle, juoksematta jatkuvasti ympäriinsä askareinensa. Niinpä olen saanut kauan kaivattua yhteistä arkea ilman tunnetta siitä, että joudun jatkuvasti jakamaan hänet jonkun projektin kanssa. Emme ole tehneet mitään lapsenhoitoa ja huushollausta kummempaa (no, R on kyllä tehnyt ikkunankarmeja mökilleen takapihalla), ja onkin ollut hauskaa huomata että itsekin alan sopeutua ajatukseen siitä että nyt ei tarvitse tehdä mitään kenenkään tai minkään muun kuin itseni ja ipanani vuoksi. Yllättäen arkivelvollisuudet eivät tunnukaan niin pahoilta ja hankalilta aloittaa. Silittelin jopa pyykkejä (hahhaa, kuka olisi uskonut!) ja olen tiskannut useamman kerran päivässä, muutakin kuin tuttipulloja. Tuleeko minusta vielä ihan kunniallinen ihminen? Eiköhän se maa taas ensi viikon kuluessa kutsu.

Jälkivuodatusta

2011-08-08T23:16:00.001+03:00

Poikani syntyi kaksi viikkoa sitten. Sektiolla, koska aloin olla jo heikossa hapessa. Oikeastaan tuntuu että ei se ollut mikään oikea synnytys, piikki vain tökättiin selkään ja maha avattiin, ja humps, sieltä nostettiin vauva. Itseäni ei sattunut (kipu tietysti on oikean synnytyksen mittari) spinaalipuudutuksen neulanpistoa enempää, ja aikaakin kului vain vajaan tunnin verran. Heräämössä vietin aikaa tuntitolkulla ja lopulta siirryin (tai minut siirrettiin) teholle, jossa oltiin kiinnostuneempia laitteesta, johon minut kytkettiin, kuin itse potilaasta. Laite oli nimittäin kokeiltavana ja sitä varten haettiin oikein osaston ylilääkäri pistämään valtimokanyyli ranteeseen. Ja vot, oli muuten hieno laite, verenpaine ynnä muut arvot siirtyivät suoraan monitorille luettaviksi, ei tarvinnut potilasta häiritä ikävillä toimenpiteillä. No, kyseisen laitteen suitsutusta sain kuulla enemmänkin siinä makoillessani, onneksi sen verran höyryissä etten osannut juuri kommentoidakaan. Niin, sitä se oli koko asia: makoilua, lääkkeitä ja herätyksiä erinäisiin mittauksiin. Onnekseni pääsin nopeasti takaisin osastolle, ja sitten aloinkin pikkuhiljaa totutella uudelleen pystyasentoon. Ensimmäinen omatoiminen wc-käynti katkesi korvien soimiseen ja silmien sumenemiseen, ja sitten olikin jo kiire takaisin petiin. Vähitellen kuitenkin tokenin sen verran, että kykenin jo hakemaan sapuskanikin itse. Viimeisin pyörtymiskohtaus iski tänä aamuna kävellessäni paikallisbussin pysäkille (kortteeraamme R:n isän luona jotta pääsisin pojan luo sairaalaan joka päivä), joten kai tässä vielä toipilaita ollaan. Selviydyin onneksi istahtamalla maahan ennen kuin pää olisi kopsahtanut. Sanalla sanoen katson selviytyneeni helpolla koko synnytysasiasta. Itse asiassa en osaa ajatella synnyttäneeni laisinkaan, kuten sanoin, ipana vain kaivettiin mahastani. Enkä nyt tarkoita todellakaan vähätellä muiden sektiolla synnyttäneiden kokemuksia, omia fiiliksiäni tässä vain pohdin.

Mitä äitiyteen tulee, en osaa oikein vielä ajatella olevani äiti. Muksu on suloinen tapaus, ja tietysti haluan hoitaa sitä ja huolehtia sen hyvinvoinnista parhaan kykyni mukaan, mutta ettäkö olisin äiti? Huhhuh. Tässäkin asiassa katson päässeeni kovin helpolla näin ensi alkuun: saan nukkua yöni, käyn päivisin sairaalassa ja istun nyytti sylissä koko päivän, pari kertaa syöttäen ja vaipan vaihtaen. Sitten taas lähden kotiin ja siinä se. Eiköhän ääni kellossa muutu kun napero tulee kotiin ja R:n isyysloma on ohi - siinä vaiheessa kun itsestä puhuminen kolmannessa persoonassa juurtuu tavaksi. Mutta silti, minäkö äiti? Älkää nyt naurattako.

Machine that goes "Bing!"

2011-07-23T16:25:00.000+03:00

Jummi. Nyt käynnistellään. Kuulemma ihan vaan että supistukset tekevät ipanan keuhkoille hyvää, jos jotain äkillistä tulee. Omasta mielestäni riittävän äkillistä on jo tullutkin, muutaman päivän rauhallisemman jakson (proteiineja lukuun ottamatta) ja jopa kotilomaharkinnan jälkeen useammatkin arvot paukkuvat yli viiterajojen, verenpainelääkitys aloitettiin (aiemmin päädyin omaehtoisesti jopa laskemaan Efe-annosta verenpaineen vuoksi), labra ramppaa monta kertaa päivässä ja on käyrää ja mittaria ja vaikka mitä.

Kävin pienesti tutustumassa vastasyntyneiden teho-/tarkkailuosastoon, kun sinne kuitenkin ensi hätään joudutaan. Odotan milloin iskee paniikki siitä että musta tulee äiti, vai tuleeko se sitten vasta kun kaikki tämä hässäkkä on selvinnyt. Edes lääkärin maininta käynnistyksestä ei herättänyt hillitöntä paniikkia, vaikka ajatus synnyttämisestä onkin ollut isona mörkönä mielessäni.

Kätilö puhui lääkärin ympäri ja sain käydä vielä pyörätuolilla katsomassa koiruja, jotka odottivat R:n vierailun ajan ilmastoidussa parkkihallissa. Oli hyvä huomata että rötköttivät rennosti ja nukkuivat, ei niillä mitään hätää ole. Lisäksi emoikävä unohtui Huldalta siinä vaiheessa kun R kaivoi eväsleivän laukusta. No, nyt ei kuulemma enää rampata mihinkään.

Mitä jos.

2011-07-21T12:33:00.000+03:00

Olen ehtinyt miettiä, osin tahtomattanikin, näitä lapsi- ja synnytys- ja kaikkia niihin liittyviä asioita täällä maatessani. Mulla on kaksi pelkoa, jotka osin liittyvät toisiinsa. On tietysti helppo sanoa, että parempi kun ei huolestu etukäteen, toisaalta uskon että asioiden pohdinta etukäteen voi auttaa niiden kohtaamisessa. Niin, ne asiat. Mietin että mitä jos en rakastakaan tuota ipanaa, sitten kun se sieltä syntyy. Vähittäiset fyysiset ja muutkin muutokset raskauden aikana ovat olleet ihan jänniä, ja naperon liikkeitäkin on ollut mukava seurata. Mutta entäs sitten kun se tulee ulos. Ja alkaa parkua. Ja jos olen kipeä ja väsynyt. Ja mitä sitten jos en jaksakaan. Ja silti vaan täytyy jaksaa. Entä jos - ihan oikeasti - alan syyttää sitä lasta siitä että mun elämä muuttuu niin paljon etten selviydy siitä. Ensi reaktio lapsen keuhkoja kypsyttävistä kortisonipiikeistä toi näitä mietteitä päähäni, kai se toi eteen todellisuuden siitä että on aivan mahdollista että mun tila pahenee niin että on pakko turvata hätäpurkuun, todennäköisesti sektioon, ja siinä sitä sitten ollaan, leikkaushaavoineni kaikkineni ja joka päivä aamusta iltaan keskoskaapin ääressä, sairaalamaksut rästissä ja taksilappukorvausten kanssa lirissä. Oh, the joy and happiness. Oon aina ollut huono kestämään tiedossa olevaa tulevaa painetta. En osaa ajatella päivä kerrallaan, alan vaan pelätä ja hätääntyä. Ja tietysti täällä sairaalassa nämä ajatukset vaan voimistuvat, kun seuraan toisia äitejä, jotka odottavat lapsen syntymää ja ovat iloisia ja muistavat mainita että onneksi raskaus on jo niin pitkällä että riskit on jo aika pienet vaikka purkuun jouduttaisiin piankin. Mutta kun en itse osaa ajatella niin. Että onneksi. Tietenkään se ei olisi mulle ihan sama, vaikka lapselle kävisi huonosti, mutta välillä tuntuu että pelkään tulevaa niin paljon että -- äh, ei sellaista voi sanoa. Enkä voi tietää miltä tuntuu siinä vaiheessa kun napero on ulkona.

Ajatukset rakkaudenhedelmästä vaan nyt ovat vähän kauempana. Mutta tiedän kyllä että osa tästä pelosta on sitä, etten osaa ajatella pitemmällä mittakaavalla. Että kolmen vuoden päästä lapsi toivottavasti kävelee, paijaa koiraa ja juttelee. Ja tuolloin R:n lapset ovat jo 7 ja 5, mikä lie siinä mielessä helpompaa että osaavat toimia jo itsellisemmin (edelleen toivottavasti). Lisäksi olen niin tottumaton pieniin lapsiin, että jokin osa tästä pelosta on kai vain pelkoa tuntemattomasta.

Helppo olisi sanoa että oisko kannattanut miettiä etukäteen. Niinpä. Jälkiviisas on helppo olla, eri asia, ketä se auttaa. Ja jos jokaiseen asiaan voisi etukäteen valmistautua, olisi maailma muutenkin hieman erilainen paikka.

Makuuhaavoja odotellessa

2011-07-17T15:31:00.002+03:00

Kolmatta päivää sairaalassa. Alkaa puuduttaa. Päivystävä lääkäri hoitaa yksin kaikki naistentautien osastot, ei käy kateeksi. Itsellä ei juuri subjektiivisia oireita, pientä turvotusta vaan, mutta paineet on koholla ja proteiiniakin on liiaksi asti ja veriarvoissakin näkyy kuulemma jotain. Voipi olla että huomiseen jään ainakin, vaikka yksi hoitajista uhkailikin että saattaa olla että jään koko raskauden loppuajaksi tänne. Hui. Samainen hoitaja ilmoitti että koko aikaa ei sitten saa lukea tai tuijottaa ruutua, pitää välillä olla vaan. Joo-o. Olisi edes ikkunapaikka, tuijottelisin mieluusti pilviä ja taivasta, mutta valjun siniset ja keltaiset verhot joilla sänkypaikat on toisistaan erotettu eivät houkuta harjaantuneita mindfullness-taitojani esiin.

Ruoka on maultaan ihan ok, mutta sen verran erilaista (vähäkalorisempaa, vähäjäätelöisempää) kuin mihin olen tottunut, että hamstraan omppuja kassiin jotta ei tarvisi olla nälässä. R toi 300 g riisisuklaata, mutta ei sekään rajattomasti maistu. Perjantaina oli jälkkärinä mansikoita, aah! Yritin kasata niitä mahdollisimman paljon kuppiin, mutta oli pakko lopettaa kun taakse alkoi muodostua jonoa.

Eilen sain pikaisesti tavata koiruudet. Hulda piippasi ja pussasi ja Maisakin painautui viereen. Voi hitsi, että tarvisin seuraa tänne, oli se sitten kaksi- tai nelijalkaista.

Olen yksin ja luen

2011-07-09T12:33:00.001+03:00

Kävin kirjastossa. Lainasin paitsi Mankellia ja Fossumia (Konrad Sejer ja Kurt Wallander ovat päässeet Poirotien jatkoksi), myös Zinaida Lindénin Kirjeitä Japanista. Kenties takakannen teksti "Kuinka olla kotona toisaalla?" tuntui nykyiseen elämäntilanteeseeni sopivalta ja hain jonkinlaista vertaisuutta. Olen törmännyt siihen, että Helsingissä on helppo tuudittautua avoimuuteen ja suvaitsevaisuuteen (ainakin niissä piireissä joissa itse liikuin), sen sijaan täällä villissä pohjolassa tuntuvat asenteet jääneen ennakkoluulojen varaan. Ja koska erilaisuuteen törmää täällä harvemmin, on omienkin ennakkoluulojen kanssa tekemisissä entistä vähemmän, mikä ei ole hyvä juttu ollenkaan.

"Aina kun kuulen sanan identiteetti, poistan varmistimen pistoolistani", kirjoittaa toinen kirjan päähenkilöistä toiselle kirjeessään. Olen itse joutunut miettimään identiteettiäni viime vuosina riittämiin niin henkilökohtaisella kuin ammatillisella tasolla, ja juuri kun olin päässyt sinuiksi sen kanssa, mistä olen kotoisin ja missä asun, tuli tämä muutto ja joudun omaksumaan kokonaan uuden ympäristön, mikä ei voi olla vaikuttamatta identiteettiinikään. Ehkä nyt olisi sopiva aika lukea Keltikangas-Järvisen Tunne itsesi, suomalainen. Toisaalta taas en tiedä mihin Helsinkiä olisin tarvinnut, enhän kuitenkaan tehnyt juuri muuta kuin möllötin yksiössäni ja kävin koirien kanssa tuijottamassa merelle - en kaivannut sosiaalisia rientoja ja aina kun joku minut kutsui johonkin jossa olisi pitänyt kyetä seurustelemaan useamman kuin kahden ihmisen kanssa yhtäaikaisesti, alkoi lähinnä ahdistaa. Suotta sitä näiden seikkojen vuoksi maksoi hullun lailla vuokraa. Vaikka ei asia toki aivan noin yksinkertainen ollutkaan, sosiaalisten ympyröiden siirtyminen usean sadan kilometrin taa kyllä harmittaa ja voi vielä ahdistaakin, samoin se, että ajokortitta olen täällä metsän keskellä puolisoni "armoilla". Olen kyllä hyvä viihtymään itsekseni, mutta sitten on vielä tuo varaäitiasia. En jaksa siihen tällä hetkellä pureutua syvemmälti, kunhan mainitsen että pelottaa miten jaksan raskauden loppuajan, saati sitten kun ipanapa on nukkumassa ja isompien leikit herättävät sen kerta toisensa jälkeen. Voi tulla varsinainen aivoräjähdysten sarja. ...Tai sitten kaikki menee hyvin ja huolestun vain turhaan. Toisaalta pessimistihän ei pety, vai miten se menikään, sitä paitsi ainahan voin napata mukulan kainalooni ja häipyä hetkeksi jos alkaa liiaksi ahdistaa.

Muisto vain

2011-07-03T14:40:00.000+03:00

Vikalla tutor-tunnilla Kaisaniemen puistossa saimme kirjoittaa toisillemme kortit. Kirjoittajat ja vastaanottajat arvottiin. Itse sain kortin Marikalta, jonka tuntevat tietänevät hänet lahjakkaaksi kynäilijäksi. Kortissani luki mm. seuraava teksti:

Kiitos Pauliina meille antamistasi ajatuksista ja pohdinnoista. Sinä katsot aina pintaa syvemmälle ja haastat myös muita miettimään asioita uudemman kerran. Tuot mieleeni Nuuskamuikkusen, joka ehkä joskus on poissa, mutta palatessaan tuo aina paljon mukanaan.

En olisi voinut tulla iloisemmaksi saamastani palautteesta. Sivuhuomautuksena mainittakoon että jokin aika sitten olisin ennemmin ollut Tuutikki kuin Nuuskis, mutta nyt tajusin että mullahan on jo Tuutikki elämässäni - kummitätini joka aina oleilee meren ääressä.

Sentimentaalisuus ja roolileikit sikseen, täällä yhä vaan makaan ja toivon alhaista verenpainetta ja vähäturvotuksista iltaa. Huomenna neuvolaan, paineet varmaan pilvissä kun olen matkustanut ensin yli 100 km autossa, takakontissa valkoinen korisänky naperolle ja takapenkillä koiruudet.

Kattoonsyljeskelijän päiväkirjasta

2011-06-29T23:01:00.000+03:00

Ystävät, olen ollut hakoteillä. Nimittäin muuttamassa, purkamassa, sairaalassa, Joutsassa, ja nyt emoni luona lepäämässä. Verenpaineet nakkelee ikävän korkeita lukemia ja silmissä kipinöi niin että ottivat synnytysvastaanottoon jo osastolle. Nykyisessä kodissani, R:n luona, en saa levättyä kunnolla, koska lapset >< koirat. En luota tarpeeksi siihen että R kykenee sekä hoitamaan huushollin, mukulansa että katsomaan ettei kukaan tee mitään tyhmää koirille. Ja koska koirat eivät R:n mukaan saa tulla sänkyyn, makoan sohvalla, mistä taas näen ja etenkin kuulen kaiken mitä lapset tekevät, enkä osaa olla hiljaa ja katsoa sormien läpi vaan saan jatkuvaa sydämentykytystä ja huutelen komentoja kuin paraskin sotapäällikkö. Eilisen uupumus- ja väsymysitkun jälkeen päätin tulla tänne toisenlaiseen maaseudun rauhaan lepäämään koirineni päivineni. Emo komentaa jatkuvasti makaamaan ja nostamaan jalat kattoon että turvotus kaikkoaisi, ja kaikkoaahan se, kun en muuta tee kuin makoan - sillä laski myös verenpaine sairaalassa kovinkin normaaleihin lukemiin. Mutta hiivatti että osaa olla tylsää. Neuvolantäti antoi stiksit mukaan ja soittoajat seuraaville päiville jotta saa tsekattua verenpaineet ja proteiinit, eivätkä kummatkaan ole järin hyvissä lukemissa olleet. Kun nyt vaan ei tarvisi ryhtyä leikkauksiin sun muihin, ainakaan ihan tässä vaiheessa. Mutta jos oikein päätän niin kai ne kipinät ymmärtävät pysyä poissa silmistä tästedes... Onneksi vanha hirsitalo on viileä helteestä huolimatta.

Silmissäni kaunis kaupunki

2011-06-18T10:19:00.000+03:00

...tai sit ei. Naureksin mielessäni että keski-suomalaiset muuttoavut saavat vettä myllyynsä kun näkevät kotitaloni pihan. Ensimmäistä kertaa täällä asumiseni aikana täällä on joku reppana levitellyt ruiskuja ympäriinsä. Lisäksi toissapäivänä roskiin viemiäni tavaroita on kaiveltu roskahuoneesta ja heitelty pitkin pihaa, sekä kerätty nyssyköihin aivan kuin joku olisi ottamassa niitä mukaansa. Voi-voi. Vettä myllyyn sai myös naapurin täti joka hoki vain että miksei ne poliisit, jotka reppanan hakivat, siivoa ruiskuja. Tavaton. Luullakseni poliiseilla on parempaa tekemistä kuin siivota taloyhtiöiden pihoja. Paras kommentti tädiltä tuli kuitenkin lopuksi: "No, ei ole mun ongelmani". Niinpä. Jossain ne tyhjät tynnyrit kolisi eniten vai miten se nyt meni.

Nyt viimeiset pakkaukset ennen muuttoväen saapumista paikalle. Miksei kukaan kertonut että mulla on näin paljon tavaraa (tai että olen näin saamaton pakkaaja... Ei kun hei, ton jälkimmäisenhän mä jo tiesinkin).

Ai niin, siinä missä etupiha näytti miltä näytti, parvekkeen puolelta tsekkailin aamulla rusakkoa joka kykki kalliolla mietiskelyharjoituksineen. Ja, yöh, tätä en kyllä ajatellut kertoa mutta avaudutaan nyt kaikista saloista. Johdonmukaisuuden vuoksi aloitan aivan alusta: Olen raskaana --> Rinnat ovat kasvaneet --> Paidan etumus istuu eri tapaan kuin ennen --> Kun kumarrun, pääsee tissivako monesti valoon --> Kun kumarrun koiralenkillä kosteassa metsässä, voi paidan sisään lentää ötökkä --> Joskus vähän isompikin. Yyyyh! Arvatkaa oliko ällöä kaivaa sudenkorentoa tissiliiveistä. Sillä oli tosin varmasti vähintään yhtä ällöä joutua dekolteeni sisuksiin. Pääsi puistatus.

Note to self: Älä koskaan ikinä muuta

2011-06-15T10:45:00.002+03:00

No niin. Jotta mikään ei olisi helppoa ja yksinkertaista, R on sairaalassa ja leikataan tänään, itse en ole nukkunut juurikaan ja selvittely Maisan luovutusehdoista jatkuu. Kuten Mymskälle eilen sanoin, ei ole paljoa kerinnyt nostalgisoida Helsinkiä (no vähän kuitenkin).

Mitä R:n tilaan tulee, kipupiikin ja kodeiinin yhteisvaikutus sai miehen lähinnä naureskelemaan, mutta itseäni ei paljoa naurata kun ei yhtään tiedä mitä tuleman pitää. Toissapäivänä kirurgi vielä sanoi että ei tästä sairauslomaa tipu, eilen komennettiin kotiin odottamaan tämänpäiväistä leikkausta ja käskettiin levätä vähintään pari viikkoa. Omaa napaani (eh) lähellä on tietysti muutto ja pakkaus, joista jälkimmäinen ei juuri etene, olenhan mentaalisesti kädetön, sen sijaan edellinen lähestyy hurjaa vauhtia. Siirsin lähtöäni lauantaihin, mutta pahoin pelkään ettei yksi lisäpäivä paljoa auta.

Ja Maisa ja A:n kanssa neuvottelut. Grrraat. A haluaa edelleen että maksan puolet alkuperäisestä ostohinnasta. Hän voi kuulemma kyllä luovuttaa vaikka koko summan hyväntekeväisyyteen. On se hyvä että jollain on pätäkkää, jotenkin vaan tässä tilanteessa alkaa ärsyttää rahoilla leuhkiminen. Aion ehdottaa Hesyä, ja pyytää kuitteja asiasta, kiusa se on pienikin. Lisäksi asetin ehdoksi että suoritan maksua 60 euroa/6 kk, ja mikäli Maisa heittää henkensä, maksu loppuu siihen. A taas asetti ehdoksi, että maksueräni myöhästyessä 2 kk hänellä on oikeus lunastaa koira itselleen tuolla samalla hinnalla. Tähän taas asetin lisäehdoksi sen, että mikäli myöhästymisen syynä on Maisan eläinlääkärikulut, ehto raukeaa sillä erää. Huhhah, mikä näytelmä. En olisi alun perin uskonut - jälkeenpäin on mainittava ettei juuri yllätä.

Huomenna taivallan vielä sokerirasitukseen heti aamusta, unohdin asian autuaasti viime viikolla. Olen myöhässä neuvolasta saamastani aikataulusta. Oh, noes, neuvolan täti pääsee sanomaan että hyi-hyi, putoat vielä käyriltä mokoma.

Mitä tästäkin tulee?

2011-06-13T16:15:00.000+03:00

Menköön nyt vielä tämä päivityskin ennen kuin aloitan. Pakkaamisen. On muuten työn ja tuskien takana. Ystäväinen oli sitä mieltä että voi tulla kiire, kun perjantaina meinaan lähteä ja kaiken täytyy olla valmista. Mutta olen jo hankkinut laatikoita, jätesäkkejä ja teippiä. Eikö se ole jo jotain, onhan?

Olen miettinyt muuttoa hieman sarkastiseen sävyyn, että nytpä saan sitä rauhaa ja hiljaisuutta, mitä esimerkiksi koululuokissa niin kovin kaipasin ja sainkin pitämällä kaverit ruodussa. Paitsi tietysti silloin kun R:n lapset ovat käymässä. Toisaalta olen ollut oman tieni kulkija pitemmän aikaa, oikeastaan alkaen viimeistään siitä kun tein päätöksen jättää Sibiksen kesken. Kai se on uskottava nytkin, ja otettava askel yhä vaan itsenäisempään elämään, uskottava että tämä on hyvä ja näin asioiden kuuluu mennä. Ei siitä tietysti mihinkään pääse että hirvittää. Mutta yhtä lailla R:n luona on ollut mukavaa, pidän siitä että on joku joka on läsnä, sellainen jolle voi höpötellä eikä tarvitse mökkeytyä yksikseen. Haasteita on paljon, sitä ei käy kieltäminen, mutta jospa niistäkin voisin jotain oppia. Ainakin sen että asiat sujuvat, kun niistä keskustelee ja niitä yhdessä selvittelee, ja kun on valmis kompromisseihin, yleensä toinenkin on.

Kompromisseista tuli mieleen koirani Maisan tilanne, josta jokin hetki sitten avauduin. Nythän on niin että A luopuu Maisasta - jos maksan hänelle puolet koiran hankintahinnasta. 350 e seitsenvuotiaasta koirasta on mielestäni aika paljon. Toisaalta kun miettii sitä, miten tärkeä Maikkis minulle on, olen valmis maksamaan vaikka kuun taivaalta, jos se olisi realistinen hinta. Kuitenkin minimiäitiiyspäivärahalla eläessäni kuu ja A:n vaatima summa ovat yhtä realistisia. Toinen asia on se, että jos asia olisi toisin päin, että koira jäisi A:lle, on totuuden nimessä sanottava etten vaatisi rahaa. Hyvänen aika, sehän on kuin maksaisi lunnaita omasta ystävästään. Ja mitä sitten voisin tehdä niillä, rahoilla joilla olisin myynyt vanhan ystäväni. Ei hemmetti. Joskus en vaan tajua. Kai se raha sitten voi olla niin tärkeää. No, hyvähän se on hurskastella kun itse olen maksava osapuoli, voisi joku sanoa.

Kirjoja kaupan

2011-06-12T14:17:00.001+03:00

...maksu omantunnon mukaan. Lista päivittynee kun kaivelen yläkaappeja. Nouto viimeistään torstaina 16.6.11. Voin myös lähettää postikuluja vastaan.

~~Abu-Hanna, Umayya: Sinut. WSOY Loisto-pokkarit 2009~~.
Auster, Paul: New York -trilogia. WSOY Loisto-pokkarit 2005.
Bauby, Jean-Dominique: Perhonen lasikuvussa. WSOY Loisto-pokkarit 2008.
Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena Atschi!-pokkari 2009.
~~Bukowski, Charles: Vanhan likaisen miehen juttuja. Sammakko 2005. Pokkari.~~
Fossum, Karin: Ken sutta pelkää...älköön liikkuko metsässä. LIKE-pokkari 2004.
Fossum, Karin: Piru valoa kantaa. LIKE-pokkari 2009.
Fossum, Karin: Älä katso taaksesi. LIKE 2006. Hieman koiransyömä kulmasta.
Haahtela, Joel: Kaksi kertaa kadonnut. Otava 1999.
Heikkinen, Jyrki: Hieno, pieni kiekura. Otava 2006.
Ishiguro, Kazuo: Kaukana siintävät vuoret. Tammi 1983.
Jerofejev, Viktor: Hyvä Stalin. LIKE-pokkari 2008.
Kerouac, Jack: Dharmapummit. Sammakko 2006. Pokkari.
Konrád, György: Vierailija. Tammi 2004. Pokkari.
Känkänen, Juhani: Kilttipakko. Teos 2009. Pokkari.
Loe, Erlend: Naisen talloma. Johnny Kniga 2003.
Miller, Henry: Plexus I-II. Gummerus 1971. Kirjaston poistomyynnistä.
Sahlberg, Asko: Eksyneet. WSOY 2001.
Turkki, Teppo: Minuus mediassa - uusia identiteettejä metsästämässä. Atena 1998.
Varis, Tuula-Liina: Vaimoni. WSOY Loisto-pokkari 2005

Olisikohan

2011-06-01T10:25:00.004+03:00

tänään se päivä, kun joka asiaa ei tarvitsisi jahkata niin pitkään että on jo myöhäistä?

Käyrällä

2011-05-31T15:23:00.001+03:00

Rakas päiväkirja, tänään olen ollut ahkera (oman mittapuuni mukaan). Olen käynyt lääkärissä, hakenut ajat sitten huutamani julisteet (huuto.net on helvetillinen keksintö vähävaraiselle, kun "eihän tätä nyt tarvi maksaa"), soitin opintotoimistoon vieläkö Valvira-paperit voi toimittaa sitä kautta, ja aion vielä tiskata ja ehkä hakea rokotusmerkinnät Huldan taannoisesta ell-käynnistä.

Lääkäri oli neuvolaan liittyvä tarkastus. Kuulemma olen mukavasti keskikäyrän tuntumassa. Voi tavaton. Ystävä totesi että hyvin olet sitten suorittanut tähän astisen raskausuran.

Mietin tänään että aika hurjaa muuttaa R:n kanssa yhteen. Aiemmin, tai ne aiemmat kaksi kertaa, oon muuttanut aika kevein aatoksin kumppanini kanssa saman katon alle, mutta nyt asia tuntuu paljon suuremmalta ja pelottavammaltakin. Totta kai maantieteellinen etäisyys ystäviin ja perheeseeni vaikuttaa, mutta yhtä lailla se että ipana on tulossa päivänvaloon, meitä onkin kolme kahden sijaan, ja ihan sekin että olen tottunut yksin asumiseen ja itsenäisyyteen. Ja eihän me olla kuitenkaan tunnettu R:n kanssa kovin pitkään. Meillähän on aika haastava tilanne, lonkerot ulottuvat suuntaan jos toiseen enkä pidä lainkaan poissuljettuna että kävisimme pariskuntana jossain ulkopuolisella taholla keskustelemassa, tai jollain kurssilla tmv. Kummallakin on toiseen kohdistuneita vaatimuksia, suoria tai epäsuoria. Omalta kohdaltani mun täytyy olla herkkänä jaksamiseni suhteen - tai ennemminkin sen suhteen että sanon ääneen ennen kuin maljani vuotaa yli. Aiemmin vikana on ollut se, etten ole sanonut, enkä välttämättä tiedostanut koko asiaa. Luulen, tai uskon, että pohjimmiltaan me halutaan R:n kanssa samoja asioita. Toimivaa, tasaista arkea, missä voisi olla turvallisin mielin sitä mikä on. Aika keskiluokkaista, voisi joku sanoa, mut hei, käyrillähän tässä ollaan.

Dagen efter

2011-05-28T10:44:00.000+03:00

Kynsienlakkaamistarinaan vielä sellainen lisä että ei mulla edes ollut kynsilakanpoistoainetta. Tai johonkin se tehokkaasti piiloutui juuri (lue: sen kerran) kun olisin tarvinnut. Ja lakka oli jotenkin kuivunutta käkämää, joten se paakkuuntui ja liuskoittui ja sitten sain rapsutella sitä pois. No, armas opparipartneri toi pyynnöstä valmistumistilaisuuteen poistoaineen ja pääsin eroon tahmanäpeistä.

Nyt alkaa sitten keskittyminen ihan muuhun. Kunhan rohkenen päästää irti siitä, ettei kukaan tule ryöväämään multa tätä saavutusta. Voin tietysti itse vähätellä suoritustani ja sen sellaista, mutta kuitenkin tutkintotodistus on ja pysyy, samoin nimi Valviran listoilla (kunhan se ensin sinne päätyy), ellen sitten jotain aivan megalomaanista mene sörssimään.

Jos saan aikaiseksi, alan käydä kirjoja tänään läpi muuttoa ajatellen. Tai jotain muita tavaroita. Laitan listan esille jos löydän jotain jonka kehtaan luovuttaa eteenpäin. Aika mukavalta tuntuu omalla tavallaan se, että nyt voin alkaa keskittyä muuttoon ja ipanaan ja sen sellaiseen. Eikä villi pohjolakaan taas tällä hetkellä tunnu aivan epätoivoiselta asuinpaikalta.

Valmist(aut)umisesta

2011-05-26T21:01:00.000+03:00

Yritän olla mahdollisimman tytskä ja laittaa kynsilakkaa ja kaikkea. No arvaahan sen miten käy. Tipautan vahingossa vähän lakkaa housuille. Pyyhkäisen sillä kädellä joka ei pitele sivellintä, niillä sormilla joiden kynnet juuri olen lakannut. Lakkaan uudestaan. "On ne varmaan kuivat jo", ja laitan jäätelöä kuppiin. Oho, ei olleetkaan. Lisään huomisaamun listaan: Poista kynsilakat sormista. Mietin mitä ihmettä teen kuontalolleni. Luullakseni päädyn aamulla paniikissa leikkaamaan otsatukan Tiimarin saksilla. Menee aivan varmasti vinoon, joten voi tulla melko lyhyttä jälkeä. Ja kiire. Muistin sentään ostaa liivinsuojuksia, koska hei, olen niin äidillinen että maitokin on jo alkanut valua. Aika moneen asiaan olen raskauden aikana osannut varautua mutta tähän en, näin aikaisin. Kirpputorilla ihmettelin kuinka kukaan laittaa myyntiin pesemättömiä vauvanvaatteita. Tympeänmakea haju tulikin hieman lähempää.

Soitin psykolle, sille oman ikäiselle kundille, etten tule enää. Neuvolan kautta pääsin perheneuvolan psykoterapeutille, jolla käyn kerran viikossa juttelemassa muuttooni asti. Nainen vaikutti ensin hieman turhan lempeältä, mutta kokemusta hänellä tuntuu olevan, ja toisella kerralla vaikutti jo aika helpolta avautua mietteistä ja tästä koko sotkuisesta kuviosta, jota myös elämäntilanteekseni voi kutsua.

Kävin Huldan kanssa meren rannassa kävelyllä ja otin joitakin kuvia. Meri luo mieleeni ihmeellisen vapaudentunteen. Taidan suhtautua nyt aivan liian romantillisesti asiaan, mutta ajatus Keski-Suomesta asuinpaikkana tuntuu ahdistavalta, koska meri on niin kaukana. Viis pienemmistä vesistöistä, ne vain ahdistavat rantoineen. Meren tuoksu, helppous hengittää tuulessa ja ajatus vesimäärän valtavuudesta ja sen mahdollisuudesta kulkea mihin tahansa jotenkin pienentää minut ja kadottaa päässäni pyörivät asiat. Villin pohjolan kuiva mäntymaasto, jossa lenkkipolkumme tulee lähinnä kulkemaan, on vain lohduton toisinto rannikko- ja saaristoluonnon kauneudesta. En kuitenkaan (toistaiseksi) vaivu epätoivoon, vaan elätän haavetta rannikkoasumisesta ja omasta veneestä.

Yritän käyttäytyä säällisesti huomenna juhlissa, vaikka sukkahousuja hajoasi kaikki hankkimani viisi paria ja ripsiväri maalaisi silmäpussini pandoiksi (oikeasti tuskin edes uskallan laittaa ripsiväriä koska pillitän kuitenkin jossain vaiheessa tai vähintään silmät ärtyvät kun eivät ole tottuneet meikkiin ja vuotavat mustat juonteet pitkin poskia. Ole siinä sitten säällinen ja hienohelma).

Kenen joukoissa seison

2011-05-20T16:24:00.000+03:00

Oon pohtinut aika paljon sitä, mihin tätä nykyä koen kuuluvani. Kouluun en ainakaan enää, enkä kaupungille kahviloissa maleksimaan. Oikeastaan en ole aivan varma Helsingistäkään. Tottahan tämä olisi turvallinen vaihtoehto, 15 vuoden aikana oppii tuntemaan kadut ja kulmat, varsinkin jos muuttaa yhtä tiheästi kuin allekirjoittanut.

En oikein tiedä minkälaiseen joukkoon koen kuuluvani. En pyri olemaan kovin coolikas, enkä jaksa edes yrittää. Olen kai enemmän minä kuin aiemmin, koen yhteenkuuluvuutta ystävieni seurassa ja perheeni kanssa, enkä kaipaa (ainakaan juuri nyt) muuta. Säveltäjäjoogaopeystävä sanoi luottavansa siihen että oikeat ystävät odottavat kyllä kun hän on kotona tyttären kanssa ja nauttii siitä. Niinpä. Tuskin ne edes ovat ystäviä, jotka eivät odota, tai itse en ainakaan kaipaisi sellaista ystävyyttä. Pysähtymisen taito on niin harvinainen, ettei sitä osata arvostaa. (Käynpä näemmä ajankulukseni moralisoimaan).

Varmasti piankin kaipaan asioita kaupungista. Muutto lähestyy enkä ole varma uskallanko ajatella sitä. Tuntuu osin hypyltä tuntemattomaan. Joudun luottamaan R:ään ja hänen haluunsa ja kykyynsä ajatella asioita kannaltani, rakentaa yhteistä tulevaa. Jonkinlainen hätälohtu on tietysti se, että pääseehään villistä pohjolasta poiskin, eikä tämä mikään pysyvä ratkaisu tällä hetkellä olekaan. Aika näyttää haluanko sen sellaiseksi jäävän. Ja toisaalta onhan vielä mahdollista että muutamme yhdessä johonkin aivan muualle. Kun vaan saisin kaikesta muutoksesta huolimatta mielenrauhaa keskittyä nääpiöiseen, ja äitiyteeni. On nimittäin mammatunteet hukassa vielä. Mutta se nyt ei varmaan ollutkaan mikään uutinen.

Ristivetoa

2011-05-14T23:31:00.000+03:00

Iltapuuro: parasta vähään aikaan. Sen lisäksi että sain siskolta kyydin Esbosta kotiin syrjäiseen rannikkokaupunkiin.

On ollut väsynyt päivä, tai siis oloni on tehnyt siitä sellaisen. Kaikki tuntuvat ainakin kasvoselaimessa seuraavan euroviisuja tai vähintään jotain jääkiekkokilpailuja, mutta en ole niistä tippaakaan innostunut. Mieliala on väsymyksestä huolimatta sen verran taannoista parempi että sain tiskattua - mikä tarkoittaa sitä että voin taas pestä pyykkiä, which is nice, ihan jo ympäristön viihtyvyyttä ajatellen.

Maisa ja minäkin alamme olla toipuneet eilisen aamun tapauksesta sekä venähtäneestä lenkistä nuivan sedän ja koiransa perässä (koira puri Maisaa eikä mies antanut tietojaan, joita pyysin mahdollista eläinlääkärireissua ajatellen). Jos törmään ukkeliin vielä, en takaa mitä tulen sanoneeksi. Tosin sanoin kyllä jo aika paljon harppoessani tyypin perässä pitkin rantoja ennen poliisin saapumista.

Tulevaisuus on ollut mielessä niin hyvässä ja pahassa. Olen suunnitellut R:n vihreiden ikkunalautojen kuvioimista sapluunan ja kultamaalin avuin, ostanut pari hienoa posteria (kun halvalla sai) ja stressannut heti herättyäni siitä, saadaanko muuttopäiväksi lastenvahtia R:n vekaroille. R haluaa viettää juhannuksen mökillä ipanoiden kanssa. Saa nähdä kumpi muksuista on ensimmäisenä vaatteet päällä veden varassa. Siperia opettaa.

Puhuin A:lle Maisasta. Maisahan on minun ja ex-avomiehen yhteinen koiruu, ja jokin ratkaisu huoltajuuteen olisi tehtävä kun muutan villiin pohjolaan. Mietin, että entäs jos vaan en anna periksi. A on unohtanut täydellisesti jo ennen Maisan hankkimista sopimamme seikan - että jos eroamme, Maisa jää minulle. Pahus kun en pyytänyt kirjallisena. Täytyy vaan olla sitkeä, kuten eilen aamulla pissilenkillä. Jospa poliiseja ei kuitenkaan tarvisi kutsua paikalle.

Nyt ois heittää matskuu

2011-05-04T10:27:00.002+03:00

Tervehdys ystäväiset. Ois pari juttuu.

1. Opparista tuli kakkonen. Oltiin parin kanssa äiminä. Onneksi parini osasi toimia palautekeskustelussa (itse olisin sanonut kiitoshei ja lähtenyt nuolemaan haavojani, huolimatta selkeistä virheistä arviointiperusteluissa). Parini sen sijaan ymmärsi kysellä tarkemmin perusteluja ja arvioinnin jäsentelyn merkityksiä, ja tajuttiin että on taidettu olla aika eri aaltopituuksilla ohjaajien kanssa. Se nyt ei sinällään ole yllätys, ohjaus piti sisällään joitakin liki asiattomuuksia sekä vähintään erikoisia lausuntoja. No, mietittiin pari päivää, tehtiin vastine ja numero nousi pykälällä. Ei huono, muttei hyväkään. Toisaalta yhteistyökumppanimme palaute pitkin matkaa on ollut eri hyvä, ja tuli itsellekin olo että on voinut auttaa. Sepä tärkeintä. Silti jäi hieman hampaankoloon tämä juttu, lähinnä ohjaajien toimintaa ajatellen.

2. Neuvola. Tai siis minä. Tai mun kroppa oikeastaan. Verenpaine koholla ja pissinäytteessä proteiineja. Päänsärkyä, valonarkuutta silmissä, heikotusta, pahoinvointia. Jep. Siskolla on ollut joka mukulaa odottaessa raskausmyrkytys. Ja mulla oireita nyt, viikkoja 22. Himpula. Mietittiin mitä ihmettä tehdään jos joudun sairaalaan (en oikeasti pidä sitä todennäköisenä, tässähän istun ja ässehdin, mutta kaiken varalta). Nythän on niin kun syntisinä pakanoina elämme ja irstautta harrastamme emmekä ole siveästi purjehtineet avioliiton satamaan, että mikäli emme ole samoissa kirjoissa ja kansissa ja yhteisten antimien äärellä vekaran syntyessä, R:n oikeus isyys- ja vanhempainvapaaseen on förbi, kaput, slut, nej och inte. Ja jos homma etenee niin pitkälle että synnytys täytyy ennenaikaisesti käynnistää eikä yhteistä jääkaappia ole, ollaan vähän niin kuin hesteessä. Vaihtoehdot: Muutan kirjani villiin pohjolaan asap, tai R muuttaa kirjansa syrjäiseen rannikkokaupunkiin saman tien jos joudun hospitaaliin. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä ratkaisu. Lisäksi, mikäli homma vahvistuu loppuviikosta pissinäytteessä, minusta tuskin on juuri apua muutossa. Kökkänä. Ei sillä että halonhakkuuseen tai muuhun olisin ollut lähdössäkään, mutta silti.

Jummijammi

2011-04-25T11:36:00.000+03:00

Mun mielestä mä olen oppinut jo ihan tarpeeksi tossa koulutuksessa, ilman opinnäytetyön (ei omani) arviointia, toiminnan analyysia Piercen mukaan ja poissaolokorvaustehtävää musiikin käytöstä toimintaterapiasta. Mun mielestä nyt jo riittäis. Poikkeuksen tekee maahanmuuttajien oppimisvaikeusartikkeli jonka lukaisin eilen kylvyssä kynttilänvalossa, siitä tuli lisää oppia ja ehkä hitunen ammatillista varmuutta, kun tajusin että itse olisin ehkä älynnyt lähteä selvittelemään asioita samasta suunnasta kuin asiasta jotain tietävät.

Purkauksenihan johtuu luonnollisesti siitä, että en ole tehnyt juuri mitään rästitehtävien eteen, ja alkavalla viikolla siihen ei juuri ole aikaa. Oh, grape.

Sunnuntaiklassikko: Putting the band back together

2011-04-24T13:29:00.001+03:00

Monta kuolematonta lausahdusta esiintyi tässä leffassa, kuten monta legendaarista muusikkoa ja biisiä. Aikani on yllättäen kulunut tänään mukavasti katsottuani liki kaikki mahdolliset videot Blues Brothersista youtuben kautta. Ray Charles on tässä(kin) yhtä valloittava. Kuten kaikki muutkin. En hehkuta enempää.

Lovely day to run

2011-04-23T13:29:00.000+03:00

Alan pikkuhiljaa kaivata uutisointia muustakin kuin vaaleista ja rinsseistä ja rinsessoista häineen. Tai ehkä universumilla on sopimus Hesarin kanssa, ja muista asioista uutisoidaan vasta kun olen imuroinut.

Eilen tuli sitten pidettyä vapaapäivä, en tehnyt mitään koulutöiden hyväksi. Tänään aion yrittää (jälleen kerran), vaikka päätä särkeekin. Muuta listalla olevaa on kaupassa käynti ja imurointi, lattian pesu ynnä tiskaus. Jos nyt jonkin noista saisi illan päätteeksi vedettyä yli.

Olen käynyt harva se päivä koirien kanssa istuskelemassa laiturilla, jos vain sää on sallinut. Siitä myös oheinen todistuskappale. Huldalla on käytössä preeriakoirien tähystysasento, jota se on käyttänyt pennusta pitäen kun haluaa nähdä jotain kauempana olevaa.

Mulla oli jotain asiaakin mutta en enää muista mitä se oli tämän tavanomaisen en-saa-mitään-aikaiseksi-valituksen lisäksi. Eilen iskenyt ahmiminen se ei ehkä ollut mutta kerrotaan nyt siitäkin kun tuli mainittua. Meni mehujäät, suklaavanukkaat ja pääsiäispupurakeet aka jelly beanit kaik yhes koos. No, ei se yksi pääsky kesää tee eikä sota kaipaa miestä, jos kahtakaan. Olin ehkä syönyt heikommin edellisinä päivinä, mutta sitä ei saa kertoa R:lle - häntä painaa se ettei pysty osallistumaan odotusaikaan sieltä susirajan takaa, ja uskoisin että taustalla on myös stressi siitä saanko itseni hoidettua (eikä pelkästään nääpiön vuoksi, vaan, heh, jopa itseni, mikä on aika hassua, tai siis mukavaa mutta vähän hassua silti, kun viimeiset 15 vuotta olen itsestäni huolehtinut erinäisten tahojen avustuksella - eri asia sitten kuinka onnistuneesti).

Ai niin, nääpiö paljastui tiistaisessa rakenneultrassa poijaaksi. Salaisesti toivoin tyttöä, mutta uskon siskoani ja 5 vk sitten synnyttänyttä tuttavaista: Ei sen sitten enää ole väliä kun ipana on sylissä. Erehtymisen vaaraa ei juuri ole, koska kuva pienestä pippelistä ultramonitorilla oli niin selvä, että myös R ja minä huomasimme sen. Vaikka ei saisi olla ennakkoluuloinen sukupuolen suhteen, pelkään nyt kenties hieman enemmän oman jaksamiseni puolesta, varsinkin jos nääpiö osoittautuu samanlaiseksi lievästi sanoen reippaaksi vekaraksi kuin R:n poika*. Tai oikeastaan se vauhtikaan ei juuri haittaa, vaan se jatkuva huuto. Olen ottanut tätä nykyä sen linjan T*:n kanssa, että huomautan kun hän puhuu selvästi liian kovaa. Olen sitä mieltä, ettei kenenkään tarvitse tottua siihen että on huudettava jotta saa sanottavansa kuuluville. Etenkään jos tuleva äitipuoli on auditiivisesti yliherkkä. Täytyy varmaan pian tehdä sivupaneeliin lista blogissani esiintyvistä henkilöistä. Tai ehkä se olisi liian järjestelmällistä ja lukijoita aliarvioivaa.

Tänä pääsiäisenä tulee muuten tv:stä joka ilta jotakin kiintoisaa. Toimi, anywheretv.fi, toimi! Eilinen Mennyt maailma -filmatisointi oli tunnelmaltaan ihan jännä, vaikka varmasti tv-sarjana kyllä toimivampi - etenkin siirtymät vuosista toisiin tuntuivat elokuvassa liian nopeilta, tunnelmaltaan etenkin. Tänään esitetään Depardieun tähdittämä Kaikki elämän aamut, jossa saa kuunnella viola da gambaa (soittimen nimi tosin oli kirjoitettu lehdessä erikoisesti ranskankieliseen muotoon, vaikka italoversio lienee ainakin Suomessa yleisemmin käytetty) ja seurata ah, niin ihanaa Guillaume Depardieuta, joka sivumennen sanoen kuoli pari vuotta sitten. Sunnuntaina esitetään paljon polemiikkia herättänyt Miesten vuoro, ja maanantaina Minna Lindgrenin kirjoittaman Kuukausiliitteessä pari (?) vuotta sitten julkaistun kertomuksen mukaan tehty Isän kuolema, jossa saa pohtia hoitotahdon merkitystä ja huomioimista. Monen lääkärin suusta olen kuullut että varmin hoitotahto olisi tatuoida rintaansa suurella "DNR". Niinhän se taitaa olla. Puistattaa jotenkin ajatus palvelutalon johtajan lauseesta: "Täällä ei saa kuolla!" Herranen aika, indeed. Kuka hän on sitä määräämään. Kuten Monty Python -filkassa: viikatemiehen matkaan joutuvat kaikki, söivät he lohipateeta tai eivät.

Kuuntelin eilen tv:stä arkkipiispa Kari Mäkistä joka kommentoi kai jotakin kirkon viime aikojen sotkuja, en nyt juuri muista mitä niistä. Hän lausahti että jumalan lapsilla ei tarkoiteta luterilaisia tai kristittyjä vaan ihan kaikkia ihmisiä, joita maa päällään kantaa (ei ehkä ihan sanatarkkalainaus, pointti kuitenkin lienee suhteellisen sama). Minusta se oli fiksusti sanottu, ja kuvastaa sellaista näkemystä kristinuskosta, jota itsekin voisin kannattaa.

Sain kuulla ammatillisen kasvun portfoliota esittäessäni että vaikutan ihmiseltä joka todella elää arvojensa mukaan. Hm. Voi sentään, tietäisivätpä vain. No, kommentoivat sentään perään että mistä he tietävät minkälaisia orgioita yksityiselämässäni järjestän. Niinpä.

Paljon mitään ei voi tehdä (kun kaikki rahat on Roopella)

2011-04-15T12:20:00.002+03:00

Ei täällä kai nyt niin pahalta tunnu. Eri asia tietysti jos asuisi pysyvästi. Ja nyt kun on valoa (muttei liikaa), eikä turhan kuuma, niin onhan tämä ihan jees. Ja R sanoi että haluaa eroon kirjahyllystään, mikä edesauttaisi kyllä viihtymistäni.

Lapset tulee tänään, ex-vaimon kyyditsemänä, ja hermoilen minkälaisen kohtauksen edessä ollaan kun raskautettu oloni on jo varsin näkyvä. Ajateltiin kertoa myös lapsille tänään, mikä on (toivottavasti) ihan hauskaa, ainakin ennakkotietojen perusteella: T* oli kerran kysellyt R:ltä erilaisia vaihtoehtoja pikkusisarukseen. R:n vastattua T oli ollut innoissaan että olisipas se mukavaa, olis isoveli, pikkusisko ja vauva.

Jätin osin tietoisesti Mohon kotiin jotta en voisi tehdä koulutöitä. 5+1 niitä pitäisi palauttaa tämän kuun loppuun. Ei kun 6+1. Hmm. Ei se mahdotonta ole, kunhan joka päivä muistan ulostautua johonkin kirjoittamaan enkä nysvitse sisätiloissa kotona. Voi jummi, valmistunkohan mä nyt ihan oikeasti? On se aika hurjaa. Tuntuu vastuuttomalta päästää tällainen ryökäle Valviran listoille. Vastahan mä itse olin hoidon tarpeessa. Tosin niin tuntuu olevan aika moni terveydenhuollossa työskentelevä, vaikkei sellaista saisikaan sanoa.

*Toimituksen huomio: T tässä tapauksessa siis ei viittaa eksääni vaan R:n poikaan. Ei, eivät ole kaimoja. Onneksi.

Vaarinhousut

2011-04-09T12:58:00.003+03:00

Sain neuvolasta kyselyjä. Ensin tiirailin niitä itsekseni. Ei hyvä tavaton, ei kai ne ole tosissaan. Mutta kyllä ne kai ovat. Esittelin niitä oppariparilleni, joka puki ajatuksensa osuvasti: "Jos vastaa kaikkiin kyllä, voi paukutella henkseleitään ja olla tyytyväinen kunnollisuudestaan. Jos vastaa ei, voi lähteä kotiin itkemään omaa huonouttaan". Taustastanikin johtuen tiedän tulkitsevani eräitä asioita varsin mustavalkoisesti. Nykyisin uskon tekeväni sitä osin tahallanikin, niiden puolesta jotka eivät itse tiedosta sitä "terveys"markkinointia jonka kohteeksi joudumme jatkuvasti, vaan ajattelevat vian olevan itsessään. Olkoon omaa mutuani vain, mutta väitän että varsin monelle tulee huono omatunto siitä, ettei ole tarpeeksi (mikä voi tarkoittaa myös sitä että on liikaa) sen ideaalin mukainen joka notkuu tyrkyllä joka hiivatin mediassa. Ja hei, ketä oikeasti kiinnostaa täyttääkö annokseni jokaisella aterialla lautasmallin kriteerit. Ja jos mukulani alkaa olla niin pakkomielteisen kiinnostunut syömisistään, huolestun. Kas kun eivät monivalintatestejä antaneet, ne voisi syöttää sellaiseen lukijaan johon ylioppilaskirjoitusten kieltenvastaukset syötetään, ja joka sitten laskee pisteet vanhemmuudesta. Mitä neuvolakyselyihin tulee, reputan varmasti.

Sunnuntaiklassikko: People get ready

2011-04-03T15:22:00.000+03:00

Gospel on aliarvostettua. En tarkoita mikkokuustosia ja pekkaruuskia vaan alkuperäistä gospelia, jolle väittäisin monen nykyisin mainetta niittävän viihdeartistin olevan paljon velkaa. Katsokaa ja kuunnelkaa nyt vaikka näitä. Jumantsuikka mitä ääniä. Ja mikä karisma! Eikä tarvita efektejä ja hilavitkuttimia. Tuon kun saisi purkkiin, voisi katsella ja kuunnella aina kun masentaa.

Muut tämän sunnuntain klassikot sivupalkin linkin takaa.

Ota kantaa

2011-04-03T14:17:00.000+03:00

Onko oikein kirjoittaa edelleenkehittää vai edelleen kehittää? Kehittää edelleen tietäisin kyllä, mutta edelleenkehittää väittävät kielikorvani. Wordin oikolukija on eri mieltä. Eikö se ole vähän kuin irtisanoa, sanoa irti? Jälleenkorjata, korjata jälleen? Edesauttaa?

Break the vicious circle

2011-04-03T14:10:00.002+03:00

Väistelin ostarilla vaalimainostajia ja mietin, saako oma lapseni ottaa kokoomuksen mainosilmapallon. Ilmapallot ovat oikeastaan turhinta mainoskosiskelua ikinä. Niitä haluavat lapset, jotka eivät saa äänestää, ja vanhemmat taas päättänevät äänensä muun kuin ilmapallojakelun perusteella (ainakin toivottavasti). Muoviroinaleluja (mm. pikkueläimiä ja salatavaroita joita itse himoitsin mukulana) saa onneksi pussitolkulla kirpparilta, joten niiden hankkimisesta ei tule samankaltaista ongelmaa.

Hulda-rukka juoksee ja joutuu pitämään pöksyjä joita inhoaa silmin nähden. Se kaivaa niistä täytteet ulos (oliskohan koirille kestovaippoja?) ja mussuttaa niitä tyytyväisenä sen verran piilossa etten heti ymmärrä rajoittaa sen onnea. Ymmärrän taas tähän aikaan puolivuodesta hyvin niitä koiranhankkijoita jotka päätyvät urokseen. Hulda tosin ei muuten ole moksiskaan hormoneista, vaan höseltää omiaan kuten ennenkin.

Olen nyt kolme, neljä tuntia miettinyt täyttäisinkö aikeeni jo jokusen viikon takaa ja siivoaisin pöytäni, joka siis palvelee ruoka-, kirjoitus- ja työpöydän viroissa. Joku voisi tosin sanoa suunnitelmaani tehtävien lakaisuksi maton alle, sillä aion tunkea tavarat säilytyslaatikoihin jotka ostin ehkä kolmisen viikkoa sitten. Kuitenkin tänä aikana olen saanut pelattua monta erää Stars-peliä Facebookissa, juotua päivittäisen kahvikupilliseni (olkoon, muki tuo on, isokin vielä) ja luettua sunnuntai-Hesarin jonka tilauksen sain joululahjaksi.

Olen hukannut sadehousuni, ne ainoat jotka yhä saattaisivat mahtua ylleni, ja epäilen että ne ovat epähuomiossa joutuneet pyykkihyllyyn, joka pursuaa, mutta en voi pestä pyykkiä koska en ole tiskannut, ja pyykkikoneen poistovesi pitäisi laskea tiskialtaaseen, joka siis nyt on täynnä tiskiä. Aina ei voi voittaa. Kuvio tosin on samanlainen joka yleensäkin estää minua tekemästä mitään. En voi lähteä kauppaan koska en ole pukenut ylleni. En ole pukenut ylleni koska aion käydä suihkussa. En voi käydä suihkussa koska sieltä on inhottavaa tulla pois jos lattialla on koirankarvoja, jotka tarttuvat jalkapohjiin, joten ensin pitäisi imuroida. Sitä ennen täytyisi kuitenkin korjata koirien lelut ym. tavarat lattialta. Onnea vaan yritykselle. Joskus on parempi vain jäädä istumaan aloilleen, ja keittää vaikka sitä kahvia.

Johannes ja Angelos

2011-04-02T21:51:00.000+03:00

Johannes ja Angelos ovat ilmeisesti vihdoin muuttaneet naapurustosta. Toivottavasti eivät kovin lähelle. Kyse on siis vinttikoira-Johanneksesta omistajineen. Johannes oli ihan kiva. Omistaja taas... No. Harvojen ihmisten kanssa on hermojen menetys lähellä niin usein kuin Angeloksen. Angelos työskenteli apteekissa farmaseuttina ja muisti joka kerran nähdessämme pihalla mainita kuinka rasittavaa hänen työnsä on kun ihmiset kyselevät samoja tyhmiä kysymyksiä uudelleen ja uudelleen. Lisäksi hän puhui puhumistaan viime kesästä asti asuttamani asunnon taloyhtiöön tulossa olevasta putkiremontista (josta ei taida olla kuullut kukaan muu kuin hän). Oikeastaan on aivan sama mistä hän puhui, koska hän puhui koko ajan. Lisäksi hän käveli sinne minne Johanneskin. Hän myös päästi Johanneksen hihnan sotkeutumaan toisten koirien hihnojen kanssa. Johanneksella oli tietysti fleksi, joten siinä vaiheessa kun minut on kierretty kahteen kertaan fleksi-nahkahihna-punoksella ympäri, ei Angelos kyennyt tekemään mitään vapauttamisekseni - hänhän ei voinut kiristää Johanneksen fleksiä koska oli aina ennenkin mennyt sinne mihin Johanneskin. Vapauduin tuolla kertaa kahleista nostamalla Johanneksen ilmaan ja setvimällä hihnat. Koirapuistossa Johannes hyökkäili muiden uroskoirien kimppuun, mutta se ei estänyt Angelosta vierailemasta puistossa koirineen. Hän vain komensi koiransa hetkeksi eroon, ja pian oli taas rähinä päällä.

Eniten kuitenkin rasitti Angeloksen saamattomuus koiransa suhteen. Lysähtänyt ryhti ja koiran liikettä mukaileva fleksiä pitelevä käsi alkoivat ärsyttää ja puistattaa jo kaukaa. Yhdistettynä vielä jatkuvaan puutaheinääpulinaan oli katastrofi valmis. Vakiokysymys Angelokselta oli: Oletteko menossa vai tulossa lenkiltä? ... Ai kiva, me tullaan mukaan! Ei ollakaan pitkään aikaan oltu puistossa. ... Lopulta en enää edes vastaillut Angelokselle, yritin vain keskittyä sulkemaan suuni (ja korvani) jotten sanoisi pahemmin kuin tarvitsisi.

Mutta Johannesta käy kyllä sääliksi. Joutuukohan se nyt kuuntelemaan yksin Angeloksen pulinaa päivä toisensa jälkeen?

Uusi psyko

2011-03-29T17:54:00.000+03:00

Psykoni jää virkavapaalle ja sain kuitenkin vielä uuden psykon, vaikka muutto kesällä uhkaakin (tätä käytettiin ensin perusteena siihen että ei nyt enää ryhdyttäisi uuteen hoitosuhteeseen). Jännä juttu tässä on tuo internetsi. Uuden psykoni nimen googlaamalla löysin nimittäin kuvan lisäksi jopa hänen syntymäaikansa. Ja niin, en ihan oikeasti googlaa koko hoitohenkilöstöäni, aiemmin ei ole napannut, mutta kuultuani uuden psykon nimen heräsivät pahat aavistukset ja halusin hieman katsella (olin onnekseni väärässä). Alunperinen pointtini koko jutussa oli se, että jokseenkin kiinnostavaa, mitä kaikkea meistä onkaan bittitiedon syövereissä. Ja onnea vaan Sebulle, synttärisi osuvat parhaiden ystävieni jonon jatkoksi. Ollaan muuten saman ikäisiäkin. Mut tuntuu kyllä silti (tai juuri siksi) hieman kummalliselta.

Sunnuntaiklassikko: Ella Fitzgerald

2011-03-27T17:18:00.000+03:00

Yritin kovasti olla osallistumatta swingillä mutta minkäs teet. Löysin kertakaikkisen hienoa materiaalia Youtubesta. Videot ovat samasta studiosessiosta Saksasta vuonna 1974. Melkoinen klassikko tämä rouva, joka nauhoitusten aikaan oli kuudenkympin tietämillä. Oiva lisä juuri näissä tallenteissa on kontrasti ulkomuodon ja kuulokuvan välillä. Kykenisipä itsekin tuossa iässä noihin suorituksiin (kun ei kykene nytkään).

Väsyli

2011-03-27T14:50:00.001+03:00

Nilkan ja kaulan jänteiden (omieni) ajattelusta tulee paha olo. Ranteiden jänteisiin olen jo tottunut. Ehkä 60-vuotiaana pystyn jo ajattelemaan ensin mainittujakin voimatta pahoin.

Löysin roskahuoneesta, tai no, siitä tilasta missä taloyhtiön roskikset ovat, punaisen pienen hyllyn. Se sopinee mainiosti pöydälleni, jossa sen päälle voi kasata taas lisää tavaraa. Pian en näe pöydän takaa ikkunasta parvekkeelle tai ulos.

R kysyi mentäisikö lasten kanssa uimahalliin. En luvannut, mutten suoraan kieltänytkään. En suoranaisesti kilju riemusta lähteä mahan kanssa uimapukukierrokselle - kauppaan tai uimahalliinkaan. Mulla ei siis ole julkista esiintymistä kestävää uikkaria, lisäksi on myös epävarmaa miten hyvin psyykeni kestäisi kropan asettamisen katseiden alaiseksi. Päätin kuitenkin tehdä kompromissin ja lupauduin puolittain kesällä kylpyläreissulle, sikäli kuin löydän jonkin tarpeeksi uimapukua muistuttavan.

Oppariparin kanssa olemme tehneet töitä ja nyt näyttää siltä että kykenemme kuitenkin valmistumaan samaan aikaan kuin toisetkin ryhmästämme. Tai ainakaan sen ei pitäisi jäädä opparista kiinni, jos ohjaajien sanaan on uskomista. Eri asia, onko. Jäsensimme toisessa eli viimeisessä ohjauksessa (30 min + armosta annetut 3 min) työn sisällysluetteloa uudelleen. Jälkeenpäin totesimme parini kanssa uuden version olevan prikulleen samanlainen kuin ensin tarjoamamme, paitsi luvut oli jaoteltu entistä laajempien otsikoiden alle. Tämä olisi johtanut nelinumeroisiin alalukuihin ja päätimme jättää hommat suurimmilta osin ennalleen. Pientä tarkennusta vielä ensi viikolla teemme, taustateoriasta joka ei ollutkaan taustateoria (uskokaa, ette halua tietää enempää). Ohjaajien vaatimaa päälleliimausta lukuun ottamatta olen koko prosessiin aika tyytyväinen, enkä vähiten siksi että hommalla tuntui olevan vaikutusta, vieläpä positiivista. Lapparin toimintaterapeutti, joka meitä viime kesänä neuvoi ja ohjasi eteenpäin, lupasi tulla seminaariin. Se on hieman pelottavaa.

Ostin torstaina soijasuklaavanukasta kotiin. Sitä on vielä kolme purnukkaa jäljellä. Lienee sopiva palkinto vierailusta vanhempieni luona feat. R:n lapset. Sain esimakua lapsiperheen yöstä: 4-vuotias näki painajaista jo ennen puoltayötä ja huusi suoraa huutoa pitkän aikaa, mistä seurasi nuhainen oksennus ja loppuyön kestänyt yskintä (no, ehkä se johtui myös räkätaudista) sekä levoton äännähtely pitkin yötä, ja lopulta heräily reilusti ennen seitsentä. Aargh.

Pääsin kotiin siskoni kyydissä - tai siis Malmille asti, josta hyppäsin kiertobussiin. Bussin kuljettajankopin ovi ei pysynyt kiinni, ja istuin koirien kanssa suoraan kopin takana. Maisa alkoi panikoitua kun kuljettaja läimi ovea kaikin voimin (tai siltä se ainakin vaikutti). Lopulta kävelin kotiin, ajattelin että koiratkin tarvitsevat muuta ajateltavaa kauhujen matkan jälkeen.

Viikonloppu ja bussimatka veivät veronsa koiriltakin ja molemmat makasivat raatoina lopun päivää/iltaa. Liityin itse joukkoon puoli kympin maita illalla. Kohta voisi olla sopiva aika päikkäreille, johan tässä on muutama tunti hereillä kuhkittukin. Nukkuminen ja löhöily = parhautta. Ja koirat ja soijasuklaavanukas.

Tulevan rantaemon vanhemmuuspohdintoja

2011-03-15T17:36:00.000+02:00

Eilisestä viisastuneena jäin kotiin (ainut päivä pitkään aikaan kun olisi ollut esim. luentoja). Päänsäryn saattelemana olen lähinnä makoillut, lukenut Japanin uutisia ja ollut facebookissa. Yritän syödä kananmunia ja vispipuuroa (herkkuyhdistelmä) kun vatsa huutaa leipää. Mieli tosin tuntuu apeammalta kuin olo, oon mietiskellyt ja pohtinut kesää, vaikkei se siitä sen selvemmäksi tulekaan. Sunnuntai-illan riita R:n kanssa tuntuu pöhköltä mutta silti kummankin on hankala antaa periksi. Vaikeaa kun jotkut asiat on niin tunneperäsiä kummallekin.

Nääpis-uutisointini herätti kiintoisia ajatuksia eri ihmisissä. Mainittakoon nyt että en loukkaantunut niistä, vaikka tavallaan onkin tyhmää vakuutella sitä kun pitäisi voida vaan miettiä asioita asioina. Noh. Eräässä blogissa lopetettiin seuraamiseni kun minäkin harjoitan lisääntymistä. Niin, kai rantatytön pohdinnoistakin voi tulla sellaisia kuin pastellinsävyisissä vauvablogeissa, karkuun juoksu lienee siis varsin ymmärrettävää. Toisaalla taas hämmennys omista äitiysajatuksista taisi vain lisääntyä. Tai mistä minä tiedän, mutta en ihmettele jos niin kävi. Omat ajatuksenikin aiheesta ovat sen verran epäkypsiä (taisin taannoin kertoa että neuvolan myötähäpeää aiheuttaneesta lisääntymis-dvd:stä en suostunut katsomaan kuin ensimmäisistä 8-9 kk:sta kertovan pätkän. Pakko muuten mainita tähän hätään että ne muutti vauvan syntymän vuoksi kämppään jossa oli älyttömästi tilaa, huonekalut todennäköisesti Vepsäläisestä ja väreinä vaaleaa harmaata, valkoista ja rosteria keittiössä. Ei varmaan oo vaikee arvata että niillä ei ollut kuolaavia karvairrokkeja. No, ehkä munkin huonekalut olis Vepsäläisestä jos olisi tarpeeksi pätäkkää. Tai ainakin Boknäsin hyllyt olis. Ja ehkä Billnäsin kirjotuspöytä. Mut tsägällä voisin kyl hankkia ne antiikkiliikkeestäkin. Tässähän alkaa innostua).

Ai niin. Lapsenhankintaan. Luullakseni toukista on eri lailla innostunut silloin kun ne on omia. Tunneside on erilainen kun odottaa hiki päässä ettei tarvis enää oksentaa ja voida pahoin, että sais vaan tyytyä vähäunisuuteen ja jatkuvaan pulaan oman kehon yksityisyydestä. Koska tiedän tapani hätääntyä ja miettiä katastrofiskenaarioita etukäteen, yritän suhtautua asiaan päivä kerrallaan ja olla ajattelematta toistaiseksi esim. synnyttämistä, jota olen joskus pelännyt niin paljon että jos koskaan uskoin jälkikasvua yrittäväni hankkia, ajattelin ehdottomasti adoptoivani.

Kunhan alkumetreistä selviydyn, uskon kyllä selviäväni emona. Eri asia on, miten suuria riitoja periaateasioista saadaan R:n kanssa aikaan. Ihan vaan yhteiseloakin ajatellen. Suostunko syömään häkkikananmunia? Geenimanipuloituja asioita (uskon tosin että niitä syön tietämättänikin jo nyt)? Entä lasten ja koirien yhteiselo, mikä on hyväksyttävää kummaltakin? Pystyykö R sietämään keskeneräisyyttä, jota mun kanssa asuessa on käytännössä pakko sietää, edes jonkin verran? Entä jos masennun entisestäni? Sen verran olen onneksi jo tottunut omaan vajauteeni että tiedän ettei asioiden ole pakko mennä kuten neuvoloiden tilastoissa ja käyrillä tai edes kuin enemmistöllä tässä maassa. Tai paremminkin: tiedän etteivät ne kuitenkaan mene. En usko pitäväni itseäni huonona vanhempana jos en jaksa sillä tapaa kuin kaikki paremman taivaspaikan toivossa uskottelevat jaksavansa. Ei se toisaalta kivaakaan ole, tiedän senkin.

Jostakin luin sananlaskun: "Soon halpaa, minkä rahalla saa". Enkä voisi olla enemmän samaa mieltä.

A bucket for Ms Creosote

2011-03-14T20:28:00.000+02:00

No niin, taas voivat herkimmät lukijani kääntää katseensa sivuun. Kävinpä taas julkioksentamassa turuilla ja toreilla. On kyllä kökköä touhua. Matkasin kouluun, ja Herttikan metroasemalle sitten somasti ylenannoin aamupalani, joka käsitti tosin lähinnä vettä, koska en jaksanut eilen käydä kaupassa ja kaapit ammottivat tyhjinä. Oli niin kivaa että jatkoin vielä koulussakin, kirjoittaessani tehtävää joka piti tehdä viikonloppuna. Hyöh, höyh ja hork. Samanlaista salamayrjöilyä olen harrastanut aiemminkin, en tiedä mistä se johtuu (nyt todennäköisesti syömättömyydestä), kun Crohnkin on suljettu pois vaikuttimista ainakin joiltakin osin jo useampi vuosi sitten. Tällä kertaa ei jäänyt onneksi pitemmäksi aikaa päälle kuten joskus, vaan lounaalla syöty kalakeitto pysyikin jo sisuksissa. Ei ole edes paha olo, hommat vaan tunkee takaisin ulkoilmaan. Yhh.

Joo, ei mulla sitten muuta paitsi tiskaamattomia tiskejä ja siivotonta kämppää. R tulee kenties vasta perjantaina, joten siihen asti on aikaa siivota.

Höh.

2011-03-13T21:38:00.000+02:00

Viikonloppu aikaa tehdä yrittäjyystehtävä. Oli nimittäin. Ei kannattane edes arvata, teinkö. Sen sijaan kärkyin huuto.netistä itselleni "uuden" tietokoneen kun kaadoin viime harjoittelussa vanhan näppikselle vettä, eikä se sitten tykännyt kommunikoida enää kunnolla. Voi olla että joutunen päivittämään lisää muistia kovalevylle kun sitä on aika vähänlaisesti, mutta se on sen ajan murhe kun ehdin säästää siihen. Toistaiseksi tuntuu kuitenkin toimivan suhteellisen kivuttomasti. Katsotaan huomenna kun lähden kapineen kanssa koululle, kirjoittamaan sitä surullisen kuuluisaa yrityssuunnitelmaa toimintaterapiayritykselle. Ideoita on ollut vaikka minkälaisia, mutta rahoitus tulee ongelmaksi kaikille mun hyville ideoilleni. Huhhuh, huomenna taas kaduttaa että viikonloppuna en tehnyt juuri järkeviä asioita. Paitsi oikoluin opparia puoleen väliin. Äh. Ei tällasta kukaan jaksa lukea. Moro vaan.

Meet Epeli Nääpinen

2011-03-05T16:24:00.003+02:00

Käytiin ultrassa. Siellä se kaveri heilutteli ja kaivoi nenäänsä. Jälkimmäisestä päätellen äitiinsä tullut.

Terveisiä komerosta

2011-03-02T19:08:00.000+02:00

Päätin lopulta astua kaapista ja todeta julkisesti sen, minkä moni jo tietääkin: Olen raskautetussa tilassa. En ole toistaiseksi perustanut yhtään vauva- tai odotusaiheista blogia tai sivustoa (eksyttyäni joillekin meinasin antaa ylen, eikä siihen ollut syynä pahoinvointi). En ole kiinnostunut vauvalehdistä aka mainoskuvastoista (meinasin myös reagoida asiattomasti kun ystävä sanoi että ei oo sitten hormonit lähteneet hyrräämään. Hitot mun harmooneja kiinnosta lukemistot joissa tyyppien vaatteet maksaa enemmän kuin mun kuukausittainen tuloni ja kaikki on niin täydellistä). R löysi hyvät vaunut kirpparilta, joissa on kunnolliset ilmatäytteiset renkaat että pääsee eteenpäin loskassa ja hangessa ja hiekkateillä, ja sisko on hankkinut parit söpöt vaatteet kirppikseltä myös. Kaipailen jotain fiksua (=mukavaa) päällepuettavaa, verkkarit eivät ole ennenkään tyyliini kuuluneet (onneksi kaappini on täynnä lököisiä puuvillapaitoja joissa on tilaa vaikka kolmelle vauvalle, mutta sopivat housut alkavat olla kadotettua riistaa). Kolmesta vauvasta tuli mieleen että R pelottelee ajatuksella että mukuloita olisi useampi. Se olisi kamalaa. Ihan oikeasti, pelkään nytkin jo sitä että selviänkö tässä sun ja mun lapset -kuviossa, kun en ikinä ole ollut erityisen lapsirakas, ja toisaalta R:n lapset herättävät välillä jos jonkinmoisia tunteita.

Pahoinvoinnin ja väsymyksen kanssa olen aina välillä selvinnyt. Lähinnä epätietoisuutta on siitä, kasvaako maha liian nopeasti ja onko se turvotusta vai mitä kun nääpinen on itsessään vasta kooltaan jotain pähkinän ja luumun välillä, ja siitä, eikö tämä pahoinvointi lakkaa ikinä. Jouduin käymään vaa'allakin ekalla neuvolavisiitillä, ja sitä ennen otettiin vielä verenpainekin. Ei ihme että oli korkeahko. Rintojen koko alkaa olla luokkaa lollot, ja housujen lisäksi jonkin sortin tissiliivitkin olisi syytä hankkia.

Kaipaan rauhallista, yhteistä aikaa R:n kanssa, mutta se taitaa olla turha toivo. R etsii töitä ja toivottavasti löytää, koska jumalan selän taa muuttaminen olisi kuolema sosiaaliselle elämälleni. Tai mikäs siinä vaikka välimatkaa olisikin, kun olisi sitten kulkuyhteydetkin. No, tiedän että R:kin haluaa pois nykyisestä asuinpaikastaan. Joskus tuntuu että olen aika yksin tämän asian kanssa, me puhutaan monesti puhelimessakin vasta niin myöhään että sanotaan lähinnä hyvät yöt. Toisaalta en kaipaakaan, ainakaan juuri nyt, mitään mammakerhoa. Enemmän kaipaisin yhteisen elämän suunnittelua (mutta mistäs sitäkään suunnittelisi, kun ei tiedetä edes missä kesällä tullaan asumaan) ja asioista keskustelua sekä sopimista. Tavallaan kai hyväkin, jos nyt keskittyisi opinnäytteeseen ja muihin rästeihin sen minkä voi.

Lasten tentti meni muuten läpi, ja vielä vitosella. Huhhah, enää pienempiä rästimiä lähinnä. Silti ahdisti kun ystävä kysyi paljonko mulla on opintopisteitä. Taas yksi muistutus siitä etten ole kyennyt samaan kuin toiset, vaikkakaan ei tahallinen, mutta silti. Tutor-opska sanoi että Pauliina, en olisi uskonut että sä pystyt tähän [valmistumaan samaan aikaan kuin muu ryhmä] mutta kyllä se näyttää mahdolliselta. No, se nyt oli tarkoitettu kehuksi ja niin sen tietysti otinkin. Kaikkeen sitä kai pystyy kun on tarpeeksi pakko. Tai se nyt on jo huomattukin.

Yöh, täytyy taas tunkea jotain naamariin että pahoinvointi olisi hetken poissa. En ole voinut käydä kaupassa pariin päivään, koska ostin viimeisillä rahoilla kahvilippuja koulun kahviosta - niitä olisi tosin ollutkin mutta enpä tajunnut tarkistaa. Tai ostotapahtumaksi sitä kai on liioiteltua sanoa, kun kortti ilmoitti ettei ole katetta ja käyn myöhemmin maksamassa. Niin että en sitten tosiaan käynyt kaupassakaan. Hah. Onneksi on bussikortti ja koiranruokaa. Huomenna pitäisi napsahtaa jotain rahaa tilille, joten tarpeeni tiettyihin elintarvikkeisiin on tätä iltaa lukuun ottamatta turvattu.

Murheellisista lauluista

2011-02-10T20:13:00.000+02:00

En oikein tajua nillitystä siitä että ihmisten sosiaaliset suhteet kärsii kun on Facebook ja nettipalstat ja älypuhelimet. Kaikki nuo voivat myös edistää sosiaalista kanssakäymistä, kyse on käyttäjästä. Onhan se totta että uusien(kin) laitteiden kanssa on opeteltava käyttäytymissäännöt, ettei tahtomattaan tule loukanneeksi kanssakulkijaa, mutta alkaa jo jurppia, kun ei muuta tehdäkään kuin päivitellä miten perheissä ei keskustella ja lapset ei opi kirjoittamaan kuin tekstiviestejä. Aiemminkos se suomalaisten perheiden sisäinen keskustelukulttuuri sitten on kukoistanut, häh, ja kaikki on ollut yhtä auvoa? Mistä ne lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe sitten pääsivät livahtamaan jo 80-luvulla Eppujen sanoituksiin? Kyllä ne syyt jossain syvemmällä piilee kuin älypuhelimissa. Hemmetti, puhuttaisiin joskus asioiden oikeilla nimillä.

Pauliina kryptisenä

2011-02-07T12:40:00.002+02:00

www.nataliedee.com

Tämä on vasta alkua. Kohta näet aloitan oikeasti kirjoittamaan oopeeänteetä enkä vain kopioi syksyllä palautetusta suunnitelmasta. Hulda söi nla-korttia (tai onneksi vain sen muovikuoria lähinnä) ja R meinasi kilahtaa sen seurauksena. Ei olisi pitänyt kertoa. Luulin yöllä että riesakseni on jälleen laskeutunut vti, mutta ilmeisesti venlafaksiini voi aiheuttaa joitain siihen viittaavia oireita. Olen laskenut Efeä 75 mg/viikko ja lääkärini vannoi sen olevan erittäin rauhallinen tahti. Luin Lääketietokeskuksen (ei kun anteeksi Fimean) sivuilta että annosten laskuväli on syytä pitää vähintään 1-2 viikkona. No, toistaiseksi mennyt ihan ok joten ei kai pitäisi valittaa. Oon vaan niin varovainen näissä kun pelkään että joudun kestämään jotain turhaa minkä voisi helposti välttääkin.

Luin vanhoja päivityksiä. Ennen joulua pelkäsin että joudun muuttamaan Jyväskylään. Noh. Nyt on vaarana että joudun muuttamaan tänne ikitalven keskelle jos R ei saa töitä muualta. Huoh. En myöskään pidä ajatuksesta, että täällä asuu samoja ihmisiä jotka asuivat silloin kun R asui ex-vaimonsa kanssa täällä. Ja muutenkin haluaisin enemmän yksityisyyttä. R kertoi että työpaikan siivooja oli viime kesänä udellut minusta käytännössä kaiken mahdollisen. No, tarjoanpa hyvät juorut paikallisille, säästävät seiskalehden tilauskustannukset. Liian pienet yhteisöt vaan tuppaavat ahdistamaan.

Ai niin se oopeeäntee. Etenee muuten hurjasti tätä menoa.

Tilapäivitys

2011-02-04T12:36:00.000+02:00

Poistin monivalintapikakommenttihärpäkkeen kun aloin miettiä että massiivinen lukijakuntani kuitenkin saa luvan kertoa aatoksistaan monisanaisemmin kuin vain että tykkääkö vai ei. En mainosta blogiani erityisen kommenttiystävällisenä, koska minusta on päivänselvää että jos kommenttimahdollisuus on, ja lukijalla on asiaa, silloin kommentoidaan. Totta kai on kiva että blogini saa huomiota kommenttien(kin) kautta. Tietysti on hauskaa että joku lähtee vuoropuheluun, tai että tekstini herättävät ajatuksia.

Noh. Olen R:n luona, ostin virkkuukoukun ja harmaata lankaa ja jatkan appelsiinien syömistä. Epäilen riittääkö 3 l mehua viikonlopun yli. Nyt aion syödä nuudeliwokkimössöä (R tekee hyviä mössöruokia, tosin välillä mietin mitä lisäenergiaravinnetta se oikein kaataa pannuun kun saa mössöistä niin maukkaita).

Pitää vain astua puutarhaan, kulkea portin alta ja toivoa

2011-01-30T20:02:00.000+02:00

Oon varmaan tän kliinisen kuntoutusalan koulutuksen mädättämä, mut välillä mietin miten paljon helpompaa itselläkin ois ollut jos ei ois taistellut vastaan aina niin pirusti.

Noin kirjotin erään blogin kommenttiin, ja mietin että kerrankin puhuin totta. Tai sitten en vaan muista minkälaista oli alistua hoitokuvioihin ja typerien (ihan oikeasti, ainakin välillä) hoitohenkilöiden typeriin päähänpistoihin, joita ne pakotti tekemään ihan vaan kun niillä oli siihen valta, eikä pokka antanut periksi perääntyä.

Olen tehnyt rästejä. Ennen joulua tein kaksi suhteellisen isoa ja yhden pienemmän tentin, ja nyt kävin yhdessä seminaarissa jonne aikoinaan en mennyt vaikka luennot kävinkin. Tai ei se mikään oikea seminaari ole, kunhan höpistään jotain ja jos on supliikkia niin voi vaikka saada tohtorisopettajan (joka ei malta olla viljelemättä käsitystään omasta alastani kukkien kasteluna ja akvarellimaalauksena) sanomaan "Ai laik juu". Ja sitten on kurssi hyväksytty. Vielä toinen vastaava, yksi iso tentti, pari kurssia hyväksilukuna edellisestä opinahjosta ja ammattisanaston tentti. Muutama kirjallinen työ joka on jäänyt rästiin, opinnäyte ja parempi kun en listaakaan enempää, alkaa syräntä puristaa tavalla johon Alsucral ei auta.

Juon appelsiinimehua litratolkulla ja laitoin ruokaakin. Menin kolme tuntia hereillä oltuani takaisin nukkumaan, ja ehdin juuri valoisaan aikaan Huldan kanssa ulos. Kahlasin jäällä ja mietin mikseivät itä-helsinkiläiset ole tehneet polkuja meren jäälle kauniina päivänä kuten muualla Helsingin rannoilla asuvat. Rantakaislikossa upposin hankeen yli polven. Efen ja kahvin vähentäminen yhtä aikaa ei liene parhaita ideoitani.

Mietin mitä haluaisin tehdä työkseni. Jostakin syystä sosiaalipsykiatria kiinnostaa, yhteiskunnan syrjäyttämät kohtalot ja ihmisten kokemukset. Tai sama kai se, kunhan olisi mahdollista tehdä työtä jossa asiakaskontaktit ovat pitkiä ja niiden aikana olisi oikeasti mahdollisuus vaikuttaa johonkin. Äh, en tiedä, kuulostaa lähinnä naiivilta. Mutta jotenkin mieltä viehättää ajatus siitä että olisi mahdollisuus kohdata ja kuunnella. Raja on häilyvä ja sen toiselle puolelle on lyhyempi matka kuin uskoisi.

2011-01-15T20:22:00.000+02:00

Yritin vuosia olla sininen, kunnes ymmärsin yrittää tulla paremmaksi punaiseksi.

Giant steps

2011-01-07T13:12:00.002+02:00

www.nataliedee.com

Siinä missä Joulumantelit-niminen kokoonpano lauloi joulun pelosta joskus vuonna nolla, voisin itse lurittaa valmistumisen pelosta. Sen verran juurettomalta tuntuu ajatus siitä etten kuulu enää SG08K1:een, tuohon ryhmään jota olen monesti kironnut samoin kuin koko koulua (oma koulutusohjelmani sen sijaan tuntuu toimineen huomattavasti koko lafkaa paremmin). Ja vielä sitä sidosryhmiä itselleen löytää, mutta että pitäisi jotain osatakin töissä, muutakin kuin mokailla. Voi hiisi. Tuntuu että olen aivan pihalla koko terapiaprosessista, ja buahhah, vielä kehtaan haaveilla psykiatrian alan töistä. Ammatillisuuteni lienee siellä missä pippuri kasvaa. Olen aivan liian järjestäytymätön, pihalla viitekehyksistä enkä ollenkaan osaa tai ymmärrä toimia oikein. Ei minusta olisi mihinkään sairaalainstanssiin tekemään potilastyötä, tai ainakin saisin varoituksia ja potkuja nopeammin kuin pomo ehtisi kissaa sanoa. Puhuisin liian vapaamielisesti potilaille, en lainkaan osaisi käyttää arviointivälineitä (no joo, ehkä joitakin vähän, sen verran että nimen olen joskus kuullut ja kansilehden värinkin saattaisin muistaa) ja kaivaisin takuuvarmasti kuoppaa jalkojeni alle. Olisipa sitten syvänne valmiina mihin hypätä. Voi kääk. Olisi pitänyt jäädä opettamaan eliittiperheiden eliittilapsille, joita ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, eliittiaineita, vaikkei se olisi itseänikään juuri napannut, tai ryhtyä kateelliseksi kriitikoksi jonka suurin lahjakkuus olisi ollut kyky kuulla epäpuhtaudet ja virheet muusikkona onnistuneempien opiskelukavereiden ynnä muiden musisoijiksi itseään tituleeraavien soitosta. Ei olisi ainakaan ollut vastuuta hauraista sieluista avuttomassa tilassa. Kääk. Kaikkeen sitä täytyy itsensä tunkeakin. Jokohan olisi aika lopettaa tämäkin koulu ja jättäytyä suosiolla yhteiskunnan elätiksi. Luontoäitikin on puolellani, voisin aloittaa vaikka hyppäämällä parvekkeelta metrihankeen.

Tase 2010

2011-01-05T14:35:00.000+02:00

En tiedä onko otsikko ihan paikallaan, mutta en ole muutenkaan niin kiinnostunut taloustermeistä että jaksaisin välittää.

Viime vuonna. Tapahtui. Tai jäi tapahtumatta. Hmh. Keväästä en paljoa muista, paitsi Belgian ja eron ja R:n tapaamisen ja ikävät harkkaohjaajat mut huiput ryhmäläiset. Ja tylsät lastenluennot, joilla lähinnä ei kyennyt kuin päätään pyörittelemään. Mari sanoi että opska muistuttaa häiriintynyttä siiliä tmv. ja niinhän se tekikin. Kauheeta, nyt mua syytetään kunnianloukkauksesta. Mutta seuraamani nännin imemis -juttu sai oikeamielisen päätöksen korkeimman oikeuden annettua tuomionsa. Joku roti sentään tässäkin valtakunnassa, vaikka sen välillä voisi hevoseen kai vaihtaakin.

No. Sekavaksi menee. Olen kadottanut järjestelmällisyyteni ja roikun luovuuden ja hyponeuroottisten pakko-oireiden ("mä vaan tykkään suorista kulmista") välisessä tyhjyydessä saamatta otetta kummastakaan. En lannistu. Belgia oli hyvä juttu, ihana Mari mut sinne suostutteli ja saatiin lennot ja apurahat koulusta ja oli kivaa enkä kilahtanut ja selvisin lennoista ja espanjalaislaumoista ja osasin sanoa että jään nukkumaan vaikka ois pitänyt tehdä jotain juttuja vaikka siitä onkin yhä huono omatunto. Matka oli oikeestaan sellanen tapaus että itsekin huomasin että saatan taas selvitä jostakin mistä muutkin "parikymppiset" tavallisesti selviävät. Samaan syssyyn tuli ero, reilusti perjantai-iltana paria päivää ennen matkaa, ja suurin paniikki tuli toimeentulon ja asunnon järjestämisestä. Tuttava sieltä, minne aurinko ei paista, alkoi yllättäen sättäillä sosiaalisessa mediassa ja kun sanoin että kuulin just että eroan, hän kertoi omasta kihlauksestaan. Ihan kiva mut ei just sillon kiinnostanut.

Sain kämpän. Seuraavana päivänä, lauantaina. Kirjotin alle vuokrasopimukseen Lahden rautatieasemalla. Ja nyt istun täällä ja katselen maisemaa jota varmaan tulee ikävä vaikkei merta näykään. Matkan jälkeen R tuli mun luo, ja meillä oli pizzat ja punaviiniä ja kaks mukia ja patja ja lamppu ja kahvinkeitin. Seuraavana päivänä muutin loput kamat. T ymmärsi pysyä poissa, kun auttajina olivat sisko miehineen ja äiti.

Olin rahaton koko kesän ja selvisin vain kiitos R:n ja mahdollisuuden viettää kesästä suurin osa hänen luonaan, sekä vanhempien jotka maksoivat yhden kuun vuokran. Terapia loppui kevääseen enkä muutamaa poikkeustapausta lukuun ottamatta ole kaivannut. Tai ehkä pikemminkin en olisi tarvinnut enää kertaviikkoista terapiaa. Ainakaan kovin akuutisti. Tutustuin pikkuhiljaa lapsiin ja oon yrittänyt löytää rooliani osa-aikaisena äitipuolena. Oon kai vähän tiukkis, mut se ehkä kantaa hedelmääkin. Hoidossa tekemäänsä isänpäiväkorttiin N oli sanellut isään liittyviä juttuja, ja olin yksi niistä. Se oli ihan kiva. Kai.

Syksyllä en saanut unta ennen ekaa koulupäivää kun tajusin että alkaa kokonaisuudessaan vika lukuvuosi. Se on edelleen aika hermoon käypä ajatus. Ollaan hengattu S:n kanssa opinnäytteen parissa ja muutenkin ja tuskailtu koulua ja sitä että ollaan meidän luokan mustat lampaat, mutta täytyyhän siellä jotain normaaliakin olla. Sain tehtyä anatomiantentin (vihdoinkin) ja työikästen psykososiaalisen, ja suunniteltua vähän loppuja rästiopintoja. Tein vikan ortoosin jota en kyllä antais asiakkaalle, mut hei, tulipa tehtyä. Mitähän muuta syksyllä on tapahtunut. Ainakin Helsinki-Jyväskylä -rata on tullut tutuksi, ja VR:n palvelut. Oon elänyt kädestä suuhun ja tili käy tasaisin väliajoin miinuksella, mut kuitenkin jotenkin pärjään kai. Joulun vietin toista kertaa elämässäni pois vanhempien luota. Se oli hurjaa, ajatuksena, ainakin etukäteen. Sain kuitenkin katsella joulurauhan julistuksen tv:stä ja keitin riisipuuron enkä edes pohjaan. Oli niin kylmä etten päässyt pitemmälti pihalle koiran kanssa, ja Hulda innostui joulupukista niin että meinasi nykästä parran irti.

Oon tutustunut joihinkin uusiin tuttuihin ja vanhempiinkin paremmin, mikä on ollut tervetullutta, ja oon yrittänyt olla vähemmän oman pääni vanki ja enemmän läsnä ulkomaailmassa, vaikkei se ihan aina onnistukaan. Pelkään vähän että joudun muuttamaan Jyväskylään. Mut kai sitä pahempiinkin paikkoihin voisi joutua.

Hulda kaivoi edellä mainitun muuttolaatikon takaa huulirasvan ja tyhjän kuplavesipullon. Siihen on kai hyvä lopettaa. Tuli yksipuolinen tase, mut ei kai muuta voi odottaakaan kun on vähän yksipuolinen kirjottajakin. Tukkaa kasvatellessa.

Almost rosey

2011-01-05T13:54:00.001+02:00

Lumi putoilee hitaasti ja saa jonkinlaisen hetkessä läsnä -olon mieleeni johon viime aikoina on mahtunut lähinnä toive kyetä irrottautumaan tietokoneesta johonkin kunnollisempaan, rauhoittavampaan tilaan, joka mahtunee samalle puhelinluettelon karttasivulle flow-ilmiön kanssa.

Ostin suolakivituikkukupin Tarjoustalosta 2,50 € ja se on aika kiva. Samassa rytäkässä ostin myös kynttilän eurolla ja asioita joita ihmiset ei kai julkisesti tunnusta ostavansa Tarjoustalosta. Niin ja joulupukkisuklaarasian josta söin ainakin kolmanneksen lounaankorvikkeeksi bussissa Meilahteen.

Oon kotonaolopäivät kuunnellut iTunesista tiedostojani kerrankin järjestyksessä, kokonaisia levyjä ja skipaten vain karmeimmat esitykset joita jostain syystä en raaski poistaa. Luopumista. Sitä pitäisi harjoitella. Voisin aloittaa Fazebookista ja taustamusiikin kuuntelemisesta. Jos ei ole asiaa pirulauta niin ei sitten puhuta. Ei tartte kuunnellakaan, paitsi omia ajatuksiaan. Joskus luopuisin kyllä niistäkin jos sallittaisin. Silitin eilen viime kesästä silittämistä odottaneen vaateläjän joten siitä ei enää tarvi luopua, mutta kuljetuksesta myöhästyneestä muuttofirman vuokralaatikosta (5,36 €/kk ja parit perintäkulut kun en ole muistanut maksaa laskua ajoissa) luopuisin mielelläni. Varsinkin jos sen ensin tyhjentäisi kaikesta tarpeettomasta roinasta joka on maannut laatikossa pöydän alla loppukeväästä (maapallo jonka jalka on rikki, kakkuvuoka ja leikkuulautoja, liimapurkki ja ranskan taskusanakirja).

Monet blogistit ovat tehneet tilinpäätöstä viime vuodesta. -6,57 oli omani ennen Kuntien eläkevakuutuksen tilillepanoa, mutta sitä ei lasketa koska se tapahtui vasta tammikuussa. Tosin säästötililläni oli kuitenkin melkein neljä euroa, joten ei se tilanne nyt niin huono ollutkaan. Muusta viime vuonna tapahtuneesta horisen omassa päivityksessä, jotta joku jaksaisi lukea tämänkin loppuun asti.

Talvitörrötystä

2010-12-17T11:56:00.000+02:00

Onpa ollut melkosta menoa. Meininkiäkin, ainakin vähän välillä. Suurimmaksi osin kuitenkin panikointia tai edes sen yritystä että saisi koulutehtäviä etenemään. Niitä on sitten väännetty yötä myöten, ja herätty aamulla. Ei vanha oikein jaksa sellaista, edellisen kerran muistan tehneeni vastaavaa lukiossa viime vuosituhannella. Vähemmästäkin alkaa koukuttua facebookin tarjoamiin pelisovelluksiin, muuhunkin kuin Scrabbleen.

R:n luona oli kaunista. Puissa oli samanlainen kuura kuin etelässäkin viime talvena, ja oksat hohtivat valkoisena pimeän taivaan alla. Päivällä kaikki oli pastellinsävyistä kuten kovalla pakkasella yleensäkin. Ristiriita sen suhteen, miten pehmeältä kaikki näyttää ja miten pian alkaa kipristellä poskia ja koiran varpaita on ihmeellinen.

Nyt täytyisi valmistella viimeiset joululahjat (ei, en ole tehnyt kaikkea itse, älkää nyt naurattako) ja siistiä huushollia, joka on päässyt sekasortoiseen kuntoon. No, miten niin päässyt voisi tietysti kysyä, mutten kysy koska se voisi paljastaa jotain epämiellyttävää itsestäni. Kysyin R:ltä huomaako se mussa samoja asioita kuin masentuneessa ystävässään. R sanoi ettei haluaisi huomata, vaikka jollain tasolla ne tiedostaakin. En oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Joulu vähän pelottaa, mutta kaipa se jotenkin tulee sujumaan. Oikeastaan enemmän pelkään sitä että alan kaivata kotiin äidin ja isän helmoihin, vanhaan taloon jossa joulun tunnelma on... No, se vaan on. Rauhallinen, hiljainen, sellainen joka itselle on tärkeintä. Herkkyys ja hiljentyminen. Lasten kanssa sitä saa vielä hetken odotella. Mutta jospa tämän ottaisi nyt testinä itsenäistymisestäni ja osin myös mun ajatuksista tulevasta, siitä miten tosissani olen. Tai jotain. Joskus voisi tietysti miettiä ihan vaan olevansa, sen kummemmin ajattelematta. Hmh.

To fill the hole

2010-12-06T12:46:00.000+02:00

Hyvin alkaa. Unohdin ottaa eiliset elämänrakeeni ja heräsin jo aamuyöstä tuskaiseen hikeen (erityisesti jaloissa) ja infernaalista lähentelevään päänsärkyyn. Mikä erikoista, eilen ei tuntunut suhinan suhinaa saati sähköiskun sähköiskua. En siis osannut yhdistääkään asiaa noihin pikkuruisiin rakeisiin tummanpunaruskeassa megakapselissa. Yyh. Pikkuhiljaa olo alkaa tasaantua, sainhan pari tuntia sitten päivittäiset 300 milligrammaani. Huhhuh. Sara sanoi Kaapelilla kerran ettei ole kuullut kenestäkään joka olisi lopettanut Efeä palaamatta siihen uudelleen. Ilmoittautukoon, ken on.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, sanoi Buddy Holly kun lentokoneeseen astui. Tai ei varmaan sanonut, sanoin niin vain ollakseni hauska (tämä oli oikeastaan lainaus Beauvoirilta. Viimeinen lause vain, ei siis Buddy Holly -osuus). Niin, teen kuitenkin mieluummin koulutehtäviä kuin matkustan lentokoneessa. Tai olkoon, riippuu se tätä nykyä jo vähän kohteestakin. Ja bentsoista.

Nothink

2010-12-04T20:13:00.000+02:00

Jotenkin tuli pitkästä aikaa päivä joka meni pieleen. Tulin eilen liian myöhään kotiin (tätä päivää ajatellen, ei se yöllä vielä vaivannut). Heräsin liian myöhään. Vietin liian pitkän "aamun" (tai päivän. Mikä tekee tästä siis pitkän päivän illan. Vaikken olekaan tehnyt töitä kuin koira). En saanut tehtyä kirjallisia töitä. Jumitin koneella ja jumitin muutenkin. Olin jo myöhässä ja tein kaikkea toissijaista mukajärkevää toimintaa, kuten järjestelin kirjahyllyä. Lähetin iltajuhlaperumisviestin tosi myöhään kun en vaan saanut muka itseäni liikkeelle. Nyt harmittaa se, miten tämä päivä on mennyt, se etten saanut tehtyä mitä olin suunnitellut, edes vähää, ja se etten lähtenyt juhliin vaikka tiedän että se olisi ollut ystävälleni tärkeää. Blaaaargh.

nataliedee.com

...or is it just me?

2010-11-19T17:16:00.001+02:00

Luin aiempia merkintöjäni. Blogini tuntuu tylsistyneen kuin Fiskarsin veitsisetti konsanaan. Tai ehkä se johtuu siitä etten jaksa olla enää niin tuohtunut kaikesta. En päästä kaikkea henkilökohtaiselle tunnetasolle, ymmärrän vain että kaikki on monimutkaista ja että ei pidä ylentää itseään ja mikä minä olen mitään sanomaan mihinkään. Ja ymmärrän, ymmärrän niin perkuleesti. Oikeasti en ymmärrä mitään. Tjooh.

Nataliedee.com

Snäp, kräkl, pop

2010-11-19T12:06:00.000+02:00

Korvatulehdus. Päässä rutisee, poksuu ja ujeltaa. Tällä kertaa kyse on onneksi vain toisesta korvasta (toistaiseksi). En kuule paljoakaan, ja jouduin siirtämään asiakastapaamisen ynnä muun työharjoitteluun liittyvän ensi viikoksi. Voi hiisu, ei kyllä nappaa tämä flunssa tippaakaan. Harjoittelua on jäljellä vain kaksi viikkoa ja melko tiivistä työtä pitäisi tehdä jotta saisin vaadittavat dokumentit haalittua. Onko jollakulla vinkata tieteellistä tutkimusta tai edes jotain siihen viittaavaa mutua omien kokemusten käytöstä ammatillisuudessa - lähinnä siis terapeuttien tai muiden sellaisten kohdalla?

Luopumisesta

2010-11-17T19:36:00.001+02:00

T kävi tuomassa vihdoin oman imurini. Juttelimme niitä näitä. Hän kertoi tapailevansa jotakuta naista, ja miettivänsä jopa muuttoa saman katon alle. Olen pohtinut monesti että jännästi vaan kirpaisee ajatus T:n seurustelusta vaikka olen itse siirtynyt eteenpäin, tunteeni monin verroin vahvempia uutta kumppaniani kohtaan ja hänen kanssaan olen myös kokenut olevani onnellinen, kun aiemmin olen kokenut lähinnä ulkopuolisuutta onnesta puhuttaessa. Kai se on jonkinlaista luopumisen tuskaa. Että haluaisi omistaa, en tiedä. En kyllä oikeasti haluaisi, mutta tunteet eivät tunnetusti loogista järkeä seuraa.

Toinen luopumisasia, oman elämäni tarinassa jo osittain etäisempää perua, tuli esiin puhelussa Mrs. A:n kanssa. Omaan kurjuuteen käpertymisen autuudesta on vaikea päästä. Ensinnäkin siitä täytyy rempoa itsensä etäämmäs, ja toiseksi vielä antaa lupa kokea surua irtipäästöstä. Ei helpoimmasta päästä tehtävää ihmiselossa. No, tänään olen jumittanut kotona luvallisesti, ja (silti tai) juuri siksi saanut jotakin aikaankin. Tyhjensin jääkaapin maakellarivihanneslaatikon, laitoin tiskit likoon ja pohdin pyykinpesua. Se on paljon se, näinä päivinä.

If you ever get close to a human

2010-11-06T23:03:00.002+02:00

Epävarmuus on pahinta elämässä, kuten niin monesti olen eri tilanteissa viisastellut. Parisuhdeongelmat ovat ehkä eräitä epävarmuuden lajeista kurjimpia. Luottamus parisuhteeseen on vaikeaa jos ei tiedä mitä toinen ajattelee. Ja milloin muka voisi olla varma kenenkään ajatuksista, edes omistaan? Omia koktaileja minut ajoivat nauttimaan itsesyytökset tapahtuneesta jonka merkitys R:lle on suurempi kuin itse tapahtuma, häntä itseään lainaten. Toinen syy on toki se perinteinen "että tarvisi tuntea vähemmän", kuten jokseenkin monesti aiemmin.

Tämä lienee tekstejä jotka olisi syytä poistaa mieluiten ennen julkaisua, tai vähintään siirtää johonkin vähemmän julkiseen paikkaan, mutta ehkä olen itsekin yllättynyt, miten vähän kuormitusta lopulta kestän, ja miten helppoa on palata nykyistä psykoani lainatakseni vanhoihin ahdistuksenhallintakeinoihin. Ei maistu ruoka - eivät tosin koktailitkaan, mutta tarkoitus pyhittäköön keinot. Ja toisaalta taas oman parisuhteen ollessa akuutissa kriisissä lienee vain julmaa huumoria, että kalenterissani on seitsemän tuntia parisuhderyhmän ohjaamista. Onneksi mitä oivallisimman ohjaajaparin kanssa (vielä julmempaa että olemme jokseenkin vastaavassa tilanteessa, tosin hän päätöksen tekijänä, minä tuomioni kuulijana). Tästä ei kai ota enää selvää edes se kuuluisa Erkki, parempi lopettaa ja käydä pitkälleen ennen kuin kuukahtaa. (Tai sitten otan vielä pikkuisen lisää viiniä, lupasinhan ystävälleni että tänään ei säästellä).

Ai niin. Äippä laittoi tekstiviestin jossa kertoi käyneensä mamman haudalla. Kysyin, jutteliko pitkään, mutta ei kuulemma kuulunut mitään uutta. Onneksi ei mamman tarvi enää kokea tätä päätä huimaavaa, sekavaa maailmaa. Tai ehkä puhun vain omasta puolestani.

Valinta

2010-11-01T20:48:00.001+02:00

Olen lukenut Hoegin Lumen tajua. Pidän siitä koko ajan enemmän. Taidan samastua eskimoihin:

Grönlantilaisen helvetti ei ole eurooppalaisten rikinkatkuinen kalliomaisema. Grönlantilaisen helvetti on suljettu tila. Minun muistoissani lapsuudestani me emme koskaan olleet sisällä. Äidille oli mahdotonta edes ajatella, että asettuisi pitkäksi aikaa asumaan samaan paikkaan. Minä suhtaudun liikkumisvapauteeni samoin kuin olen huomannut miesten suhtautuvan kiveksiinsä. Minä liekutan sitä kuin sylilasta, palvon sitä kuin jumalatarta.

Yllä olevasta voisi päätellä, että viettäisin kaiken vapaa-aikani ulkosalla, mutta se ei suinkaan ole asian ydin. Ydin on se, että voisin tehdä niin, jos haluaisin, ja silloin kuin haluaisin. Että voin valita. Itse.

Ilma on niin harmaata että siihen voi melkein kietoutua. Se on pehmeää ja hyvää hengittää. Väliin suututtaa ihmisten muistelut viime kesästä kun oli niin ihanaa ja valoisaa ja lämmintä. Jatkuva hiki, tukaluus, päänsärkyinen häikäisy ja toive päästä viileään veteen makaamaan, mieluiten elokuun loppuun asti. Arvatkaa, kaipaanko.

Olen tutustunut harjoittelussa hieman Non-violent communication -teoriaan. Se on paitsi kiinnostavaa, todennäköisesti hyödyllistä. Viime viikonloppuna kilahdin muutamasta sanasta, mikä on harvinaista tätä nykyä. Aihe oli tietysti tulenarka - uskaliasta on seurassani tuomita mitään tai ketään sairaaksi. Sairaan leimaa väliin virheellisesti kantaneena olen kyllästynyt kuulemaan tulkintoja milloin minkäkin sairaalloisuudesta. Yhteiskunta on sairas, terveitä ne jotka siihen reagoivat. Meni asian viereen mutta menköön. Ryhmän suunnittelussa harkkapaikassa mietin useammankin kerran viikonloppua. Voisin itsekin osallistua. No, kukapa ei.

Kuin kivet

2010-10-27T23:10:00.000+03:00

Pälkähtipä päähäni päivällä uusi määritelmä itselleni, mutten enää millään sitä muista. Ehkä se oli alati sairas. No,sen sijaan päätin kirjoittaa kahdesta sanasta jotka mun mielestä suomenkielessä on jokseenkin turhia, tai niillä on sen verran monisyisiä merkityksiä ja tulkintoja että väärinymmärryksiä vähentääkseen ne voisi poistaa käytöstä.

Ensimmäisestä olen varmaan jo aiemminkin ilmoittanut mielipiteeni. Olen nimittäin sitä mieltä että laiskuutta ei sinänsä ole olemassa. Sille on aina syynsä, ja sana itse on puhtaasti haukkumatarkoituksessa ainakin tätä nykyä ja minun tietääkseni. Mihin sitä siis tarvitaan? Muka-tehokkaampaan ajankäyttöön ruoskimiseen? Tehokkuusihannoijat ruoskikoot keskenään.

Toinen, itse asiassa pitempään pureskelemani sana on itsekkyys. Siinä vasta sana jonka merkitys on niin monikerroksinen että kulloisenkin tarkoituksen selittäminen vaatii useamman sivulauseen. Pari esimerkkiä: Joku sanoo ettei ole itsekäs. Ja kuitenkin päässä pyörivät lähinnä omat asiat, yleensä ongelmat, vaikka teot näennäisesti olisivatkin ns. epäitsekkäitä. Toinen esimerkki tästä on nk. marttyyripersoona. Tiedättehän tyypin, tuon kärsimyksen kruunun väsymättömän kiillottajan, joka uhraa hyvinvointinsa yleensä omalle riittämättömyydenkokemukselleen? Toisaalta joku joka sanoo noudattavansa tervettä itsekkyyttä tulee mahdollistaneeksi toisten huomioimisensa manipuloimatta muita omiin tarpeisiin, tunnustamaan omat virheensä toisille ja sallia epätäydellisyyden kanssaihmisillekin. Niin että mitä se itsekkyys sitten olikaan? En tiedä mikä olisi parempi sana. Itsekeskeinen? Omahyväinen?

Tuleeko mieleenne, armaat lukijat, muita sanoja joille ei äkkisältään tunnu löytyvän käyttöä?

Haaste

2010-10-21T22:51:00.001+03:00

Hirlii haastoi kirjahyllymeemiin, josta en kerta kaikkiaan voi kieltäytyä. Ottakaa, ja täyttäkää omasta hyllystänne!

Oletko mies vai nainen?
Ihmisen kaltainen (Helena Sinervo)
Kuvaile itseäsi.
Olen nähnyt itseni ulkoapäin, ja sen minä vain sanon, ettei se ollut mikään kaunis näky. (Emma Juslin: Yksin yhdessä)
Kuinka voit?
Miten kirkas kuu!
Mieleni lävitse käy
äkkiä toive:
kunpa ensi vuonnakin
eläisin tätä iltaa.
(Saigyo. Tuomas Anhava: Täällä kaukana, s. 61)
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Missä leikki loppuu (Saila Susiluoto)
Mihin haluaisit matkustaa?
Suoraan paratiisiin (Marek Hlasko)
Kuvaile parasta ystävääsi.
Kaaoksesta kohti eheyttä (Elisabeth Cleve)
Mikä on lempivärisi?
Miten sinipunaista ja keinuvaa ilma on,
niinkuin ohuet verhot!
Se tulee kukista,
niistä, jotka putoavat.
(Katri Vala: Sinipunainen fantasia. Kootut runot, s. 73)
Millainen sää on nyt?
-- sumu nousee ja pilvet pakenevat; vaikka on kirkasta, vaikka taivas on korkea ja aurinko häikäisee, ilma on raakaa, värisyttää, se tunkee lihaan ja luihin. Syksyn ajatukset ovat surumieliset, vuoret ja virrat autioituvat ja jäävät yksin -- (Ou-yang Hsiu: Syksyn ääni. Suom. Pentti Nieminen: Syksyn ääni, s. 32)
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Jasmiiniyöt (toim. Virpi Hämeen-Anttila)
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Matkakirjeitä maasta (Mark Twain)
Mitä elämä sinulle merkitsee?
Hulluuden siedätyshoitoa (Maria Syvälä: Älä sylje minua syliisi, s. 78)
Millainen parisuhteesi on?
Rakkautta ja kihelmöintiä (Kari Heusala)
Mitä pelkäät?
But she knows she has a curse on her,
a curse she cannot win.
For if someone gets
too close to her,
the pins stick farther in.
(Tim Burton: The Melancholy death of Oyster Boy & other stories, s. 53)
Päivän mietelause?
Tietenkin se joka nukkuu talviunta on herätessään paljon nuorempi kuin maata pannessaan. (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)
Minkä neuvon haluaisit antaa?
Miten voit käyttää tuntisi tehokkaasti, jos et tunne päiviesi tarkoitusta? (Kirjasta Tie Luovuuteen)
Miten haluaisit kuolla?
So long and thanks for all the fish (Douglas Adams)
Mottosi?
Kenties en ollut muiden hylkäämä, vaan oman itseni, joka epäonnistui ja kuoli. (Kafka: Erään koiran tutkimuksia. Tosin tämä pätkä on omasta muistikirjasta).
-------
Haastan kaikki jotka tuntevat vetoa tähän.

Sä kysyt ja kaikki on ok

2010-10-20T22:52:00.000+03:00

Minulta kysyttiin tänään pitkästä aikaa miten olen voinut (lähinnä kai mielialaani ajatellen). Siinäpä sitä mitä selevitellä, opinnäytetyöpariani lainatakseni. En edelleenkään usko että voisin lopettaa Efeä, tai edes pienentää annosta. Toisaalta tätä nykyä pms-oireet erottuvat normielämästä, mikä tietysti on ihan kiva. Oireet ovat tietysti saattaneet tulla myös hormonitoimintani tasapainottumisen muassa. Muistan hyvin kun Yths:n gyne, se jonka seinällä on ikivanhoja sanomalehtileikkeitä Bonosta ja U2:sta, selitti miten hormonikierto vaikuttaa mielialoihin kierron missäkin vaiheessa. En voinut sanoa muuta kuin että minulla mieliala on koko ajan pakkasen puolella, ja niinhän se oli - ei mulla mitään vaihtelua mielialoissa ollut, paitsi ehkä huono ja vielä huonompi.

Totuuden nimissä on sanottava että nykyinen parisuhteeni on piristänyt elämääni ja nostanut mielialaani. Ja ehkä sekin, että valmistuminen uhkaa lähestyä. Ehkä olen pikkuhiljaa kyhäämässä jonkinlaista perusturvallisuuden tunnetta itsestäni ja itselleni. Epävarmuus on kamala tila, ja missä muussakaan tilassa olisin viettänyt viime vuodet. Epävarma toimeentulo, epävarma opiskelu, epävarma parisuhde, epävarmat terveys ja mielenterveys. Huhhah. Ei ihme jos on masentanut.

Vastasin kysyjälle joltisenkin korrektisti etten ehkä tässä vaiheessa kaipaisi kertaviikkoista terapiaa, vaikka myönnänkin väliin ikävöineeni kuluneen parin vuoden terapiasessioita. Tai ainakin tavoitteet pitäisi uusia. Kai mulla on juttuja joita voidaan myös issue-sanalla nimittää. Sirpaloitunut kehonkuva, huonommuudentunteet, ulkopuolisuuden kokemus, häpeä. Välillä, kuten tänään, kaipaan syömisellä oireilua, siitä seurannutta asemaa ja huomiota ja ylemmyydentuntoa pienuudestani (tai pienemmyydestäni nykytilaan verraten). Joskus harmittaa etten osannut nauttia siitä, miltä kehoni näytti silloin. No, ei kai siihen kykenekään kun voi jatkuvasti pahoin ja elämä on vain pinkka sääntöjä ja tunteet on jossain... Skutsassa.

Nyt on tunteita. Ja läskiä. Ja harmaan sävyjä. Ja pieniä pilkahduksia asioista joista saattaisin pitää ja joita saattaisin haluta. Pikkuriikkinen arjenhallintaa ja joskus jopa satunnaisia ripauksia iloa. Ei sillä että elämä olisi helpompaa, mutta ehkä vähän mielekkäämpää. Tai sitten olen saanut sen verran näennäistä täytettä päiviini, etteivät ajatukset ehdi vaeltaa minuuden tarkoituksettomuuteen ja elämän turhuuteen.

Sunnuntaiklassikko: Pitkät jäähyväiset

2010-10-17T13:12:00.000+03:00

Niin pal kauhiast

2010-10-16T15:22:00.000+03:00

Miksi, kysyn, kuten Pertti Oinonen (persu) viimeksi kai tiistain homoiltaohjelmassa. Miksi eräät halpapuodit voivat myydä samaa suklaalevyä eurolla, jota kaupassa myydään liki kolmella? Eräpäiväkin on kunnossa, tietääkseni molemmissa. Onko todellakin pelättävissä, että jotkut elintarvikeliikkeet pyytävät meiltä ylihintaa tuotteistaan?

Frida ja Frida ja viimeinen asku

2010-10-15T20:29:00.000+03:00

Tänään oli pelätty seminaari. Kaiken kauhukuvamaalailun jälkeen se olikin yllättävän rento. Jälkeenpäin kävimme työparini kanssa paikallisessa juomassa lasit viiniä.

Luin Frida ja Fridan. Se oli mielestäni parempi sekä juoneltaan että kieliasultaan kuin Yksin yhdessä, jonka luin näistä ensiksi. Toisaalta on vaikea sanoa kuinka paljon kieliasun liika konstailevuus johtuu suomennoksesta, mutta Fridassa ja Fridassa sitä ei ollut liikaa, oli vain hienoa tunnelmankuvausta ja vähäeleisesti etenevä juoni. Olen ihastunut Juslinin tapaan tuoda esiin päähenkilöidensä tunnekokemukset näennäisen pienistä ikävistä arkipäivän sattumuksista ja toisaalta suurista oivalluksista jotka valottuvat nuorille päähenkilöille vähä vähältä. Kuten nyt vaikka seuraavassa:

Minulla oli varaa parempaan. Parempaa ei voi ostaa rahalla. Parempi ei ole sitä mitä kuvittelee sen olevan ennen kuin alkaa himoita sitä. Parempi merkitsee aina muutosta yhdestä vaiheesta toiseen. Parempi on sitä mikä jää huomaamatta kun ajaa takaa absoluuttista onnea, kliseisiä sopimuksia siitä miten pitäisi olla, jotta kaikki olisi hyvin.

Kaikki säännöt, jotka sanelevat mitä pitäisi tehdä voidakseen hyvin, ovat aina saaneet minut voimaan pahoin,

Persetti

2010-10-12T20:34:00.001+03:00

1. Nousin ylos asematunnelista Elielinaukiolle hieman ennen kahdeksaa ärrän gourmet-kahvi ainoana lohtunani. Räntä satoi vaakasuoraan tuulen mukana päin naamaa. Puristin kahvikuppia lujasti ja yritin olla määrätietoinen kävellessäni bussikatokselle. Ilman kahvia olisi ärsyttänyt rankasti.

2. Kävi ilmi että kökköprojektin ohjaava opettaja ja projektikoulun reksi odottivat ryhmältämme enemmän kuin aavistimme.Kurssin tarkoitus ei lie se, että meidät heitetään väärin informaatioin ohjaamaan ryhmiä oppilaille joista emme tiedä mitään ennalta, ja katsotaan miten selviydymme, ohjaavan opettajan kommentoidessa kesken ryhmän mitä meidän pitäisi tehdä toisin, vaikkei hän edes tiedä, mitä tai miten olemme suunnitelleet. Tai ainakaan tuota ei lue opintojakson kuvauksessa. Palautteenannossa sanoin että ryhmät olivat liki kymmenkertaisia ammattiryhmäni tavanomaisiin ryhmiin, ja esitin retorisen kysymyksen, miten voimme suunnitella ryhmille tavoitteita kun emme tiedä mitään sen jäsenistä. Sanoin myös että taisi olla informaatiokatkoksia kun koululta annettiin ymmärtää yhtä ja reksi projektikoululla sanoi toista. Turhaa, aivan turhaa voimavarojen haaskausta. Persiistä, etten sanoisi. Ainoat elementit, joita kurssi mielessäni kartutti, olivat vitutus ja vastarinta. Lisäksi ohjaava opska onnistuu asettelemaan sanansa sen verran ylimieliseen sävyyn joka kerta kanssamme kommunikoidessaan, että tekee mieli kilahtaa. Tarvinnen pyykkipojan että pidän suuni päättöseminaarissa.

Luulin että ärsyttäviä asioita olisi ollut enemmänkin, mutta määrä ei korvaa laatua: Etenkin jälkimmäinen tapaus oli sen verran voimia vievä ettei paljon muuta tarvittukaan.

Unohdin syödä päivällä. Sitä tapahtuu taas silloin tällöin, niinä päivinä kun ei ole varsinaista koulua ruokatunteineen. Mä meen kohta syömään ja hups, kello on kolme, ruokalat on kiinni, no mä syön sit kotona, neljä, pitää lähteä koirien kanssa ulos, viisi, kuusi, mä luen vielä uutiset netistä ja istun hetken rauhassa, seiska, puoli kasi. Loppuilta menee mässätessä, tai seuraava päivä ainakin.

Antibiootit poskiontelotulehdukseen lähenevät loppuaan, nenästä tulee eritettä kaikissa ruskan väreissä ja yskä sen kuin jatkuu. Ostin Fridan ja Fridan Kirjatorilta kahdella eurolla. Lisäksi kiinnostaisi SusuPetalin Sairaalapäiväkirja. Kirppikseltä löysin Kahlil Gibranin Edelläkävijän ja puuvärit. Pitäisi päättää lopettaa ostaminen.

Rich and strange

2010-10-02T11:19:00.001+03:00

Olen kuunnellut laivojen sumutorvia koko aamupäivän. Jos jotakin jään kaipaamaan rannikolla asumisesta niin tuota ääntä. Laivat ovat kuin suuria eläimiä jotka huutavat hyvästinsä lähtiessään. En tiedä lähdetäänkö enää nykyään samalla tapaa merille kuin joskus isoäitini aikaan, mutta se ainakin kuulostaa - no, romanttiselta, kyllä, mutta väitän samalla että merille lähtijät sen kyllä tietävät. En usko että merille voi tai jaksaa lähteä ellei koe vetovoimaa siihen, sen myräköihin ja peilityyniin, lähtemisiin, palaamisiin, horisontissa viipyviin majakoihin ja kaupungin siluetteihin jotka hitaasti katoavat näkyvistä.

Ei viimeinen raskassuolainen maininki

jauha hajalle rannikkoa eikä synnytä

maailmaa ympäröivää hietikon rauhaa:

vaan perimmäinen voiman keskus,

vetten levittäytynyt mahti,

elämän täyttämä liikkumaton yksinäisyys.

Aika, kenties, tai astia tulvillaan

kaikkea liikettä, puhdas ykseys

jota kuolema ei ole leimannut, kaikkea syleilevän

täyteyden vihreät sisukset.

(Neruda: säkeistö runosta Suuri valtameri, 1. osa)

Swift

2010-10-01T20:29:00.001+03:00

Lokakuu, olkakuu. Olgakuu. Ystäväni kissa on Olga. Toinen Elma. Emla. Olgakuu kuulostaa paljon jännittävämmältä kuin lokakuu, siinä on jotain syksyn salaperäisyyttä.

Tiedättekö, en olisi uskonut mutta ihmesienet toimivat! Kyse on siis siivousvälineistä, ei suippolakkikäämisköistä vai mitä ne nyt oli. Ette ehkä haluaisi tietää, mutta kerron silti. Maanantaina tunsin että olen tulossa kipeäksi. Ostin Huldalle lyhyitä lenkkejä ennakoiden sisätilatekemistä - herkkuluun. Luu veti koiran vatsan ripulille. Itse laattasin sängynvierusämpäriin ja hatarasti tajusin että koirarukka on ripuloinut ympäri lattiaa. En tietenkään jaksanut lähteä luuttuamaan, siivosin suurimmat pois ja kaaduin takaisin sänkyyn. Tänään sitten, tolpillani kun jo hetken olen jaksanut olla, ihmettelin, millä saan kuivahtaneet kökkäreet siivottua. Siivouskaapista löytyi pulttikaverini toissa-asuntoon tuparilahjaksi hankkimat swift-ihmesienet. Avot, jo lähti sonnat lattiasta. Huippua! En parjaa enää, täytyykin aina pitää kaapissa varalla ihmisieniä.

Sain hieman vietyä roskia, jääkaapin siivous odottaa huomiseen. Siellä haisee perunakellari. Yyööh. Musta ei kyllä koskaan tule salonkikelpoista pikkuvaimoa, ei vaikka voissa paistaisi.

Luulen että kaikki on jäljellä

2010-09-19T11:45:00.000+03:00

Olen muka lukenut tenttiin (no, ihan oikeasti olen, yhden heikohkon artikkelin verran) ja edistänyt opinnäyteprosessia. Jotenkin nyt en vain jaksa keskittyä kouluasioihin, vaikka osittain niidenkin vuoksi tänne tulin, kun ympärillä on kostea, puoliksi mädännyt syysmetsä, mättäät punaisina puolukoista ja kaikki on pysähtynyttä. Koirasta nousee höyryä, järven pinta on kuin peili ja ilma on niin kevyttä että hengitys käy vaivatta. Omenapuun oksat ovat painuneet maata vasten, sato on runsas. Ympärillä leijuu kostean sammalen ja tuoreen puun tuoksu, metsä on seisahtunut ja huojumattomat puut tuntuvat tarkkailevan jokaista liikettä. Kuin Muumitalon marraskuisessa puutarhassa, jossa myöhäissyksyn salaperäinen kasvusto nousee kaiken mustan ja kuolleen alta.

On tämäkin yhteiskunta kun möröt saavat syödä kenet haluavat

2010-09-12T13:21:00.004+03:00

Kaikki lopettaa. Bloginsa. Kunnioitus Mymskälle ja Elegialle, he tarkoittavat tässä kaikkia, ja rauha heidän muistoilleen Blogistaniassa.

Mä en. Lopeta. Virtuaaliekshibismini (tai joku sellanen) jatkuu varmaan vielä sen jälkeenkin kun olen jo mennyttä, vaikka vaan piruilumielessä. (Hibismi... Hibiskus?)

Aloitin lukemaan, anteeksi, lukea Anna Johanssonin Norsu nailoneissa, vertaistukea saadakseni. Psyko (joka ei tällä hetkellä tunnukaan yhtä hyvältä kuin aiemmin, mutta se nyt oli muutaman ekan käyntikerran jälkeen odotettavissakin) kuittasi lihavuusajatukseni yleistyksellä: "heti kun alkaa stressata, haluat paeta vanhaan ahdistuksenlievitykseen". Tarviiko aina väittää että kaikki oman kehon hahmotusahdistukset on vaan vastuunpakoilua? Eikö voisi ajatella että se on ihan normaalia tässä vaiheessa, elämäntilanteessa ja tässä maailmassa. Lisäksi psyko ehdotti että kun onnistun tavoitteessani aikatauluttaa tekemisiäni kotona, voisin palkita itseni vaikka leffalla. Hahhah, oon iltaisin niin poikki että koirapuistososialisointikin on välillä liikaa, niin ettäkö jaksaisin vielä ihmisten ilmoille, istumaan paikallani suljetussa salissa kymmenien vieraiden ihmisten kanssa? Kuulostaa enempi rankaisulta.

Ajattelin puhua asiasta psykolleni, siitä, että olen ihan puhki, etten jaksa, että pienikin kina R:n kanssa tuntuu vievän kaikki voimat, että useinkaan en jaksaisi edes vastata puhelimeen kun äiti tai sisko soittaa. Netti on psykosta melkein saatanasta, mutta olen yrittänyt selittänyt että juttelen R:n kanssa liki ainoastaan siellä, sovin ja suunnittelen koulutehtäviä siellä enkä edes katso tv:tä (koska se ei ole seinässä, eikä ole kai sopivaa boksia, kun en ole saanut aikaiseksi selvittää onko täällä mitään kaapelia. Ei ainakaan Welhon. Sitä paitsi tv:n katselu on mielestäni jotenkin turhaa, niin harvoin sieltä tulee mitään oikeasti kiinnostavaa). Olisiko parempi jos kotiin tullessani lösähtäisin television ääreen siitä nousematta paitsi pissalle? Huvittavaa oli kun psyko vaahtosi mindfullness-syömisestä, siitä että en saisi syödä netin ääressä ja pitäisi keskittyä vain syömiseen silloin kun syö. Lukeehan ihmiset sanomalehteäkin syödessään, miksen saisi lukea samoja uutisia netistä? Eikö tässä tilanteessa ole hieman liikaa vaadittu että alkaisin vain istua ja pureksia leivänkannikkaa, kun voisin sosialisoida samalla. Syöminen voi olla nautinnollista osana sosiaalista tilannetta, tai se voi olla hemmetin tylsää yksin, kun kaikki tuntuu tyhjältä ja ruoka maistuu paskalta (vähintään) ja sitten sitä ei saisi yrittää edes hetkellisesti unohtaa juttelemalla netin välityksellä jonkun mukavan ihmisen kanssa. Kökkö. Ja vielä sekin, että pitäisi varata erikseen aikaa iltatoimille, kuten nyt vaikka meikkien puhdistukselle. Hahhaa, minkä meikkien? Meinasin sanoa että katsoisi nyt vähän tarkemmin tätä turvenuijaa.

Eksyin asiasta kun tuli näemmä tähdellisempää. Johanssonin kirjan aiheeseen liittyen piti mainostaa kirjoittamaani tekstiä joka ehkä muokkausten jälkeen lähtee jonkin lehden mielipidepalstan toimitukseen ö-mapin täytteeksi. Kirjoitin sen suurimmaksi osaksi tutkimus- ja kehittämistyön hyödyntämisen luennolla. Ei ollut mindfullnessia sielläkään.

Terveellisten elämäntapojen ja laihduttamisen välinen yhtäläisyys ei ole selkeä, vaikka tiedotusvälineissä siitä pidetäänkin tiukasti kiinni. Keväällä "hankkiudutaan rantakuntoon". Kesällä "herkutellaan kevyesti", syksyllä "palataan arkeen ja aloitetaan uudet liikuntaharrastukset" talvipyhien jälkeisistä laihtumislupauksista puhumattakaan. Johtui sitten liian hyvin sisäistetyistä Pohjois-Karjala -projektin tuloksista tai yleisesti suorituskeskeisen kulttuurin arvostuksesta, voi monessa lööpissä, mainoksessa ja lehtijutussa vetää yhtäläisyysmerkit laihduttamisen ja terveellisyyden välille.

Minkä vuoksi laihduttaminen on aina terveellistä? Onko sillä väkisinkin myönteisiä vaikutuksia yksilön terveyteen? Jos on, kuulisin niistä mieluusti.

Toivottavasti yleisessä tiedossa jo on, että mainoskuvia on poikkeuksetta muokattu. Kiiltoa lisätään sinne, povea tänne, leikataan, pienennetään, tasoitetaan ja kavennetaan. Luodaan epätodellista ihmiskuvaa. Kun syömishäiriöt tulevat puheeksi, lehdet ja dokumentit tarjoavat mediaseksikästä anorexia nervosaa sairastavista sirkushirviöitä muistuttavia kuvia tököttävine luineen ja yksinumeroisine painoindekseineen. Missään ei puhuta siitä kasvottomasta joukosta, joka alati yrittää laihduttaa tai vähintäänkin on aina huomenna aloittamassa laihduttamisen, oli siihen todellista tarvetta tai ei.

Johdonmukaista on kysyä, mistä tulee tämä joka kvartaalinen tarve saada suomalaiset laihduttamaan. Epäonnistuneista laihduttamisyrityksistä johtuva huono omatunto maksimoidaan kun laihtuminen automaattisesti yhdistetään terveellisiin elämäntapoihin, implikoihan se että jos ei laihduta, ei elä terveellisesti. Syyllisyydentunto ja kalvinistista perua oleva ylitunnollisuus kulkevat tiiviisti käsi kädessä ja säälimättä jyräävät armollisuuden, rentoutumisen ja oman itsen hyväksymisen vähemmän muodikkaat käsitteet. Kun sisäinen paine laihtua kasvaa tarpeeksi suureksi, on seurauksille kaksi vaihtoehtoa: Alkaa joko liiallinen painon- ja ravinnonlaadun tarkkailu (useimmiten ravinnonlaadulla tarkoitetaan yksiulotteisesti kalori- ja hiilihydraattimääriä), mikä johtaa korostuneeseen tarpeeseen syödä ravintosisällöstä puuttuvia ainesosia - tai kuormitustilanteeseen haetaan pikaista mielihyväntunnetta kaupan herkkutiskeiltä ilman kalorien nollatoleranssi -välivaihetta. Molempien vaihtoehtojen tuloksena on lopulta kierre syödä yli tarpeen.

Onkin erikoista että laihduttamisen terveellisyyden evankeliumi saa vapaasti jyllätä kenenkään sitä julkisesti kyseenalaistamatta. Kannattaisiko rivien välistä luettavan laihduttamisvalistuksen sijaan kannustaa ihmisiä kuuntelemaan omaa kehoaan, joka onneksi yhä kertoo selvin merkein hyvin- tai pahoinvoinnistaan, sekä uskomaan oman itsen kelpaavuuteen sen enempää mainosmaailman satuolentoihin vertailematta. Luettuani lehdestä kuin lehdestä laihdutusohjeita viikko toisensa jälkeen voin vain ihmetellä, mihin jatkuva suitsutus laihduttamisen autuudesta johtaa, mitkä tahot siitä hyötyvät ja mitä sillä lopulta tavoitellaan.

Sunnuntaiklassikko: Camille

2010-09-12T11:49:00.000+03:00

Sunnuntain muut klassikot täältä.

Enkä mä jaksaisi selvittää, mitä sen päässä liikkuu

2010-09-07T22:03:00.001+03:00

Alkaa olla taas se aika vuodesta jolloin pään sisäinen kaaos levittäytyy sen ulkopuolelle, tai toisinpäin. Erikoista tänä vuonna on se, että koulua on kulunut vasta 1,5 viikkoa. Aiempina vuosina olen sentään kyennyt luomaan merkkejä näennäisestä hallinnasta edes hetkeksi. Osasyyllinen on maanantainen tentti, joka vei paljon aikaa henkisesti ja fyysisesti.

Mietin ikuisuuskysymystä.Olenko lihonut. Lihava. Tuntuu että olen paisunut jonkin verran/melkoisesti. Takamus tuntuu kävellessä hyllyvältä ja maha tulee inhasti housujen vyötärön päälle. Yäh. Vertaan taas itseäni toisiin. Olenko lihavampi kuin tuo tai tuo. Tai oikeastaan: Olen lihavampi kuin tuo tai tuo. Ehdin hieman tottua ajatukseen siitä ettei tarvitsisi pitää mielessä mitä saa ja mitä ei saa syödä, että kroppa kyllä kertoo tarvitseeko jotain. Ei tunnu kertovan. En jaksaisi alkaa tietoisesti vähentää syömisiä, en jaksaisi kestää nälkää. Plääh.

Banaanikärpänen kahvissa ja muuta mukavaa

2010-09-05T09:36:00.000+03:00

Tenttiin valmistautumisen todellinen luonto on iskenyt minuun kyntensä. Eihän mun ole tarvinnut tehdä tenttejä juuri lainkaan nykyisessä koulussani. Siksi kai olenkin viihtynyt siellä näin pitkään - ei tällaista tunnekuohua kestäisi yhtään useammin. Hammaskin lohkesi, sekin on tentin vika. Olen opetellut kiertäjäkalvosimeen kiinnittyvät lihakset (klo 9 teetä ja minttusuklaata, teres minor, klo 10 intialainen päähieronta, infraspinatus, klo 11 supermarketista spinaattia, supraspinatus, klo 13 subwaylla kotiin, subscapularis, klo 14 lauletaan ti-do, latissimus dorsi, klo 15 teetä ja marsipaania, teres major), olkavarren lihakset ja kyynärvarrestakin sen verran että ekstensorit ovat posteriori-puolella ja fleksorit anteriorisella (kas). Kyynärvarsi pitäisi osata tarkemmin, hermotuksia en ole lukenut lainkaan.

Toisaalta viikonloppu on mennyt hyvin, paremmin kuin pitkään aikaan. Katsottiin eilen Avatar, tai R katsoi ja minä nukahdin puolivälin jälkeen. En kyllä tajua siitä syntynyttä polemiikkia. Siinä laitettiin tukat yhteen milloin minkäkin kanssa ja hyvikset ja pahikset oli yksiulotteisia ja no, visuaaliseen maisemaankin ehti jo vähän kyllästyä. Tai sitten olen tylsä aikuinen enkä vaan tajua. Syytän siitäkin tenttiä. Tentin vika on myös se että kahvissani lilluu banaanikärpiäinen.

Mietin lähteäkö tänään junalla vai bussilla. Luulin että bussit kestävät miljoona vuotta täältä syrjäiseen rannikkokaupunkiin ja maksavatkin sen mukaisesti, mutta jokunen vuoro näemmä menee liki samassa ajassa kuin juna. Eri asia, miten koirat suhtautuvat matkustusmukavuuteen, joka ei suinkaan ole junan luokkaa. Tosin sunnuntain myöhäisiltapäivän juna on aina ollut viimeistä paikkaa myöten varattu (ja torstai-iltana tänne tullessani matka kesti junan myöhäistymisen vuoksi yli 6 h suunnitellun 3 h sijaan).

Jatkan "lukemista" (nettihengailua muistiinpanot koneen vieressä). En edes tiedä missä tentti on. Mistä sen saa selville? Onko kaikki uusintatentit Tukholla? Mistä mä voin tietää? Tarviiko mun? Tiedän missä itse olen tällä hetkellä, ja senkin vain likimain, eikö se riitä?

Sunnuntaiklassikko: Hello, Sunshine

2010-08-29T13:01:00.001+03:00

Sunnuntain muut klassikot täältä.

Kunnollisuudesta

2010-08-27T11:06:00.001+03:00

Indiska-buddhani tuijottaa verhon takaa ja odottaa maalaustaan. Aloitin aamun kunnollisesti. Laitoin kahvin tippumaan ja ruokin koirat ja tein leivät sen sijaan että olisin ruokkinut koirat ja madellut koneelle, ja alkanut sitten vasta miettiä pitäisikö nousta ja laittaa kahvi tippumaan, leivätkin pitäisi paahtaa ja pitäisikö sitä ennen kuitenkin pyyhkiä keittiötaso, imuroida, tehdä Scrabble-siirrot ja tsekata sähköpostit. Tein asiat kun ne tulivat ensimmäisen kerran mieleen enkä jäänyt jahkaamaan pitäisikö niihin puuttua kuitenkin vasta myöhemmin, siltä varalta että facebookissa tapahtuu juuri sillä välin jotakin jonka menetän iäksi ellen sillä sekunnilla ole klikkaamassa juuri oikeaan kohtaan näyttöä. Niinkö oikeat ihmiset toimivat? Oikeaan ihmiseen vertaan siis itseäni, kunniatonta lurjusta joka laiskottelee päivät päästään ja loukkaantuu sydänjuuriaan myöten (kenelle?) jos joku kehtaa epäillä alati väärinymmärrettyä kohtaloani.

Maksoin eilen perintätoimiston laskun pankissa, ihka oikeassa konttorissa. Maksoin laskun ohella palvelumaksua 5 euroa siitä että sain maksaa laskun. Perintätoimiston lasku oli maksettava konttorissa, koska maksuautomaattia en voi käyttää, onhan käytössäni vanha pankkikortti, sellainen mikrosiruton jossa vaaditaan varmennetulosteen allekirjoittamista maksun sinetöimiseksi, ja maksuautomaatit uusittiin jo viime vuonna sellaisiksi joihin tällaiset ikivanhat kapineet eivät kelpaa. Nettitunnukset taas Hulda nakersi alkukesästä niin, että neljä varmennustunnusta puuttuu lappusesta. Nettipankki on ollut kuitenkin suosiollinen ja kysynyt aina lappusesta vielä löytyviä varmenteita, kunnes perintätoimiston laskua maksaessani se vaati varmennetta, joka lienee maatunut Itä-Helsingin luontoon Huldan jätösten muassa ajat sitten. Pankkini mainostaa joustoa yllättäviin tilanteisiin. My ass.

Luukut levällään, silmät kiinni

2010-08-19T11:27:00.000+03:00

Asiat tuntuvat olevan hieman paremmalla tolalla. On pelottavaa, kun omat epäilykset voivat pilata paljon arvokkaita asioita, sammuttaa ne, noin vain, tsup. Turha niitä sitten on haikailla. Toivottavasti vielä ei ehtinyt käydä niin.

Olen korvessa, korvemmassa kuin yleensä. Läppäri on kiinni invertterissä joka on kiinni akussa, ja itselläni on tehtävänä maalata rännejä ja käyttää trimmeriä (ei tosin maalatessa). Lisäksi viime keväiset koulutehtävät on saatettava valmiiksi vihdoin. Anatomiatenttimatskun (tenttiin aikaa kaksi ja puoli viikkoa, kääk) unohdin kotiin, mutta asia on sen verran yleismaallinen että lukemattomuuden syyksi se ei riitä. Tunnen olevani käsi kun en osaa mitään käytännön asioita. R kysyi osaanko käyttää moottorisahaa. En. Ne ovat pelottavia kapistuksia. Entä trimmeriä. En ole koskaan käyttänyt. Hyvä kun ruohonleikkuria osaan käyttää (sellaista työnnettävää, en päälläistuttavaa). Voivoi. No, tiskata osaan. Ja joskus laittaa sapuskaa. Ja ajatella solidaarisesti.

Kävin ystäväni kotikampaajaliikkeessä tasoittamassa omien tiimarin saksillä kylppärissä -sessioitteni jäljet. Toinen ystävä seisoi myös selkäni takana ja ohjeisti leikkaavaa kolleegaansa: "Hei ota tosta vielä. Tostakin voi ottaa. Ja tosta. Ota ihan reilusti." Ihanat ystävät. Odotan jo vähän koulun alkamista, vaikka viime keväisen harjoittelun muistelu tehtävien vuoksi onkin jälleen nostanut esiin turhautunutta tuhinaa.

Birdful eyes

2010-08-14T23:45:00.000+03:00

Niille huudettiin: "Soittakaa hiljempaa tai me kutsumme poliisit!"

2010-08-14T22:36:00.003+03:00

Istuin ehkä ensimmäistä kertaa parvekkeella tänä kesänä. Luin Helsingin Uutisista asuntomyynti-ilmoituksia ja ihmettelin, kuuluupa ostarilta hyvin jonkun autostereot vaikka parveke on aivan toisella puolella taloa. No. Sehän olikin kaikkien wannabe-hipstereiden Flow eikä amisviiksi-Tero.

Maha on kurnautellut ja pornautellut, mikä johtuu kai lähinnä siitä että olen syönyt likimain ainoastaan ruisleipää ja mustikkajogurttia. Ylpeilen sillä että sain tauluja seinille, ja päätin myös hankkivani toisen kirjahyllyn ja vaikka nukkuvani sen päällä jos ei se muuten mahdu. Kenkäkaappi olisi myös mukava, jotta jalkineet saisi pois maanpaosta ammeen ja wc-pöntön välistä. Kai tästä joskus jokin kotia muistuttava luola tulee. Mahaan palatakseni olen kuitenkin varma että kaikki johtuu Azan lopettamisesta eikä mistään muusta, ja sanailin jo mielessäni gastrolle että kirjoittaa nyt vaan sen Aza-reseptin. Hm.

Olen miettinyt kaikenlaista millä ainakaan toivottavasti ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta minkäs sitä mielelleen tekee. Tämä päivä on kai ollut hieman yksinäinen.

Mutta useimmiten hän vain istuskeli toimettomana

2010-08-14T17:03:00.000+03:00

Ooh, taulut seinällä! I must've died and gone to... Ironia sikseen. Älkää ostako sittarista taulukoukkuja. Siellä maksaa 3 kpl yhtä paljon kuin kokonainen satsi Clasulla.

Kävin kampaajalla. Ottaa vastaan tässä ihan lähellä. Tosi edullinenkin, ei veloittanut mitään. Työn laatu tosin on vähän epätasaista, mut sama kai tuo kunhan eteensä näkee.

Ripustaisin tosiaan enemmänkin kamaa seinälle, jos löytäisin kiviseinänaulani jostain. Luulin tietäväni niiden sijainnin, mutta pirulauta jos jäivät T:n vasaranaulatjamuutsellaisettavarat-laatikkoon. Olin kyllä sen verran kiukkuinen tavaroita setviessäni etten usko jättäneeni T:lle mitään mikä ei hänelle kuulunut. Parempi kai lähteä löytöretkelle varastoon. Katsotaan joudunko häkkivarastonarniaan. Tai sitten vaan hautaudun siihen tavaramäärään joka kaatuu päälleni välittömästi oven avaamisen jälkeen.

Mielekkäämpää matkaa

2010-08-12T13:28:00.001+03:00

Pärskin, tyrskin ja tyrisen. Keski-Suomessa satoi enkä tarvinnut edes päivittäistä allegorialääkeannostani joka aamu. Täällä syrjäisessä rannikkokaupungissa tulee ryittyä ja räittyä siihen malliin että epäilen jo banaanikärpästen pesineen tuulenhalkojaani.

Olin eilen toista kertaa tapaamassa uutta psykoani. Totesin tykkääväni hänestä. Mainiota. Sain tehtävää pyytämättäkin, ja ajan jo viikon päästä. Oivallista etten sanoisi. Hehkutan täälläkin, vaikka *kaikki* sen varmasti jo tietävätkin: Kuntsarianomukselleni näytettiin vihreää valoa Kelassa. Maksoin kesän aikana kertyneitä rästilaskuja (en edes kaikkia) ja velkojani niin suurella summalla että päätä pakottaa.

Koti näyttää kaaoksella. Tarttis kai tehrä jotain, muutakin kuin unteloida, kuten jo eräässä verkkoyhteisössä asian ilmaisin. Jos vaikka listan vääntäisin, olisivat asiat järjestyksessä edes jossakin.

Jummi, löysin spotifysta sangen mukavan swing-laulajan. TJEU: Blossom Dearie.

Knot, knötter

2010-08-10T14:10:00.000+03:00

Kaipaan rauhaa, aikaa ja läheisyyttä. Kaikki on kovin ristiriitaista. Solmussa, mytyssä ja sekaisin.

Niin kaunista

2010-08-10T13:41:00.000+03:00