Kun paistaa aurinko ja rannalla on väkeä

Oivallukseni pahoinvoinnistani on tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää pottuilla muille kun tietää että kyse on eniten siitä että itsellä on huono olo. Välillä R:n kanssa on ollut jopa rentoa ja mukavaa. Mitä tästä opimme? Syytä itseäsi niin kaikki sujuu. Hah. Etikset tulevat tänään ja huomenna on heistä nuoremman sukulaissynttärit. Saamme vieraaksemme mm. R:n vanhemmat jotka hädin tuskin mahtuvat saman katon alle yhtä aikaa, hurjan määrän vekaroita sekä R:n toisen veljen vaimoineen, jonka mukaan heille ei voi ottaa koiria koska vuokrasopimus kieltää sen ei kun he eivät halua isoja koiria huusholliinsa ei kun "odotas vähän täytyy kysyä mun mieheltä" ei kun hänellä onkin allergia. Voi että näitä riittää. Jos ei voi sanoa että ei pidä koirista eikä halua niitä kotiinsa niin onko pakko keksiä sata eri selitystä? Tulisi se asia selväksi vähemmälläkin. Turha kai mainita että tuon perheen lapset passitetaan pesemään kätensä joka kerta jos koira sattuu lipaisemaan. Välillä ihmisten kanssa ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Oli mulla asiaakin. Iso osa pahoinvointiani on myös sitä, ettei täällä ole peiliä siitä, minkälainen olen. Äitinä, puolisona, ihmisenä. Tai on, mutta vain yksi, enkä aina luota siihen, miten todellista kuvaa siitä tulee katsottua. Kun tarpeeksi kauan viettää aikaa vain yhden (aikuisen) ihmisen kanssa, alkaa epäillä paitsi toista, myös itseään. Tällä hetkellä kodinulkopuoliset sosiaaliset suhteeni ovat autokoulu ja mielenterveystoimisto. "Jee".