Jummijammi tätä elämää

Hetken rauha ennen parkua, ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Selvyyden vuoksi on sanottava että ei meillä aina ole ihan kamalaa, enkä aina ole alla olevaa mieltä R:stä. Joskus vaan kilahtaa, ja aina välillä useammin. Olen saanut vuosisadan älynväläyksen: Tadaa! Voin huonosti. Johtui se paikasta tai olosuhteista ylipäätään, voin huonosti. Tarvitsisin seuraa, tukea (etenkin äitiyteen), sosiaalista kanssakäymistä kasvoista kasvoihin. Pienen paikan ongelmat ovat mukanamme - R ei salli ikkunaverhojen avaamista makkarissa koska naapurit näkevät sisälle (so?). Neuvolantäti ehdotti kodinhoitajaa, joka on kuulemma juurikin palkattu lapsiperheiden tukemiseen, jotta pääsisin koirien kanssa valoisaan aikaan liikkeelle. Kodinhoitaja on R:n alaisen vaimo, ja vaikka R sanoikin että ei se haittaa, huomasin että kyllä se muuten haittaa. 

Menemme parin viikon kuluttua yhdessä psykolleni, joka on myös parisuhdeterapeutti. En halunnut perheneuvolaan, koska multa jää niin helposti asioita sanomatta kun ajattelen siinä tilanteessa että ei tää ookaan niin iso asia, kyllä mä selviän, ja sitten en oikeasti selviäkään, ainakin kun niitä asioita voi olla aika monta. 

HS:ssä oli juttu äidinkielenopettajastani, jonka tytär kuoli aivosyöpään. Olen silloin tällöin kirjoitellut opskani kanssa, tavannutkin, kun vielä asuin ihmisten ilmoilla. Harva ihminen uskaltaa olla niin rehellinen kuin hän on ollut, sanoa ääneen asioita joita muut vain miettivät. Se olisi tärkeää. Varsinkin tässä tilanteessa, johon olen joutunut. 

En olisi täällä jos olisin etukäteen tiennyt mihin joudun. Todennäköisesti olisin lähtenyt kävelemään Lapsrukka ja koirat kainalossa jos muuttoa ei olisi tulossa. Nyt yritetään kitkuttaa jotenkin siihen asti, ja katsoa miten asiat etenevät. 

Byää, sanoo vauva taasen.