Pimeys on laskeutunut villiin pohjolaan, ja koirat saivat luksimäärän vaatimat hienot huomioliivit. Eilen sysipimeässä tienvierustaa tallustellessa alkoi tuntua epämukavalta, enhän koskaan ole viihtynyt metsässä, etenkään pikimustassa. Ohi ajoi 1,5 h lenkin aikana yli 10 autoa. Ihme trafiikki. Edellisenä iltapäivänä kävin metsälenkillä, mutta hyräilin UB:n Haukea, ja "kalat on mun kavereita" -kohdassa aloin miettiä että ehkä pusikossa vaanii raiskarimurhaajapuukottaja joka vähintään hukuttaa minut suohon, ihan vaan sillä että lauleskelin kyseistä veisua. Jep, täällä ehtii totisesti miettiä kaikenlaista. Päätin silti jättää pitemmät metsäreissut pimeällä väliin.
R:n ja minun välit ovat siinä pisteessä että aiomme varata ajan perheneuvolasta. Ei tuu kesää, jos ei nämä asiat selviä. Pahin ongelma on kai se, että asioista ei voi puhua kun jompi kumpi tai molemmat kilahtavat, jonka jälkeen riita karkaa käsistä ja henkilökohtaisesti ainakin ahdistun niin paljon että kovin montaa vastaavaa riitaa en enää jaksa. Hätävaraksi olen kirjoittautunut asuntojonoonkin, mutta se on tietysti viimeinen ratkaisu. Tuntuu vaan että on oltava jotain vireillä siltä varalta etten enää selviä täällä, siinä määrin yksin tunnen olevani. Yksin ja myös onneton. Elämä voisi tarjota paljon muutakin, jos olisi rahkeita siihen, että pääsisin pois täältä korvesta muutoinkin kuin kerran viikossa (jos silloinkaan) Prismaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti