One lovely blogger!

Oih, sain ihanan haasteen ja sydänlätkän Mymskältä, tuolta blogosfäärin oman tiensä kulkijalta ja rumpunsa rummuttajalta. Sydämellinen kiitos!

 Haasteeseen ja lätkään liittyi viiden satunnaisen asian kertominen itsestään, ja sen jälkeen haasteen ja lätkän jakaminen viidelle bloggaajalle eteenpäin. Tiedätte minusta paljon, mutta ehkä uudemmille lukijoille olisi hyvä paljastaa vanhojakin salaisuuksia.

1. Ajattelin nuorempana olevani jotenkin erilainen, erityinen, kokevani asiat jollakin erilaisella tavalla kuin toiset. Nykyisin ajattelen olevani omalla tavallani erityinen, kuten meistä jokainen on.

2. Jotkut ihmiset, hyvät ystävänikin, ja varmaan itsekin joskus tarkoituksettomasti, puhuvat toisista ärsyyntyneeseen sävyyn, vaikkei siihen ole varsinaisesti syytä, arvostelevat toisten tekemisiä (harvemmin positiivisesti) ja sen sellaista. Minusta se tuntuu pelottavalta: Mietin, puhutaanko minustakin niin kun en ole paikalla.

3. Pidän järjestämisestä, as in aakkostus, numerojärjestäminen ynnä muu sellainen, jossa järjestys on annettu valmiiksi. Lapsrukan vaatteet ovat hienosti koon mukaan laatikoissaan ja Etistenkin vaatteet on viikattu kauniisti ja siististi kaappiinsa. Kirjahylly on aakkostamatta, ja oikein odotan että joskus pääsen (=ehdin/saan aikaiseksi) sen tekemään. Järjestäessä mieli lepää. Mistä voi päätellä että meillä ei ole ollut kovin mielenlevollista hetkeen.

4. Eniten inhoamani kotityö on imuroiminen. Ja hei, älkää luulkokaan että viemäreiden putsaus olisi edes ollut vaihtoehtona tässä. Viemäreihin kaadetaan kodinputkimiestä ja kiehuvaa vettä ja toivotaan parasta.

5. Minulla on ollut onni tutustua hienoihin ihmisiin ja saada paljon läheisiä, hyviä ystäviä. Se on oikeasti ihanaa. Ja mielestäni ystävät voivat olla läheisiä vaikka yhteyttä ei joka päivä tai viikko tai välttämättä edes kuukausi pitäisikään. Läheisyys on kai minulle sitä, että tiukan paikan tullen tiedän voivani luottaa.

Ja nyt pitäisi siis jakaa hyvää eteenpäin. Tarvinnen mietintätauon. Ja aika monihan tämän on jo tehnytkin.

Tässä ja nyt

Varoitus: Kirjoitan tätä kun Lapsrukka on pihalla päiväunilla, joten loppu voi tulla nopsaankin. Pahoittelen että on saattanut vaikuttaa siltä, että olisin kadonnut blogimaailmasta. Päinvastoin, olen ajatellut teitä, lukijani, paljonkin, sekä päivittämistäkin, mutta (tai niimutku, kuten lapsena sanottiin kun joutui ottamaan vastaan kieltävän vastauksen pyydettyään jotain mitä ihan hirveän paljon olisi halunnut) sama vanha virsi, josta ei nyt sen enempää.

Efen annosnoston jälkeen olen voinut taas selkeästi paremmin. Melkein voisi luulla, että olisin saamassa takaisin omaa itseäni, vaikka välittäjäaineet ne siellä vaan kekkuloi. R:n kanssa on (osin edellisestä seuraten) mennyt paremmin, ja jopa etiksiä olen kestänyt/sietänyt/whatever-nyt. Luulen että me ollaan jotenkin saatu vähän enemmän tasapainoon tästä elämäntilanteesta johtuvia asioita. Saa nähdä mitä seuraava muutos tuo tullessaan. Muutto tuo mukanaan mm. sen, että etikset alkavat jälleen viettää meillä pidennettyjä viikonloppuja ke-illasta sunnuntai-iltaan. Toivoakseni tilan ja uloskäyntimahdollisuuksien kasvu tasoittavat vierailujen tuomaa ahdistusta.

Vauva 2.0

Lapsrukkaan on päivittynyt hurjasti uusia toimintoja. On ihan hauskaa saada päiviin lisää täytettä (mitä vähemmän aikaa huuto.netissä sen enemmän - tai ehkä edes jotain - jäisi säästöön) ja tarjota ipanalle makuelämyksiä. Päärynän voittanutta ei toistaiseksi ole, peruna ja porkkana ovat jääneet kuin nallit kallioilleen. Lapsrukka alkaa myös olla jo niin painava, etten jaksa enää pitempiä matkoja turvakaukalossa edes kantaa. Ei olla punnittu mutta jyrkkä arvaukseni olisi seitsemisen kiloa. Vaatekokokin alkaa olla jo luokkaa "old baby", jopa äitiyspakkauksen jättitoppahaalari on enää vain hitusen reilu. Vaatekoko on kasvanut myös allekirjoittaneella. Toivon saavani jälleenmyynnissä hyvät rahat kirpputorilta ostamistani koon 42 sammareista, sen verran suuri oli pettymykseni kun ne eivät mahtuneet kiinni. Lisäksi toivon että alkaisin jotenkin luonnostani liikkumaan enemmän kunhan talvi hellittää sen verran että koiruja voi ulkoiluttaa pidempiä lenkkejä. Toisella oli vastikään pissatauti ja toisella vesihäntä, molemmat lienevät aiheutuneen vedosta ja pakkasesta, joten en viitsi hirveästi ärsyttää kun juuri on saatu hurtat taas terveiden kirjoihin.

Otan vastaan vinkkejä työpaikoista omalta alaltani Pirkanmaalta, aloittaa voisin kesäkuun puolivälissä. Hui kauhistus. Koen unohtaneeni oppimastani kaiken (ja vielä enemmän). Pelottava ajatus mennä töihin, mutta toisaalta ah, niin vapauttava ajatus ettei tarvitsisi istua neljän seinän sisällä näkemättä ristin sielua enää kauempaa. Muuttoon aikaa pari kuukautta. Saatiin asunto sittenkin toisesta kerroksesta, wohoo, kolmen naperon, kahden koiran ja kauppakassien kulta-aika rappusissa alkakoon. Terkun naapureille. Tilaa on kuitenkin huoneen verran enemmän ja hei, uudet kodinkoneet keittiössä. Ohhoh. Tosin mietittiin R:n kanssa että ei ne tämän poppoon kanssa kauaa pysy siisteinä, kuten ei peruskorjattu asunto muutenkaan. Kuin helmi sioille.

(Tein löydön kirpputorilta: Julia Vuoren SIKA-albumi).

Mielestäni Mentalwear voisi tehdä uuden version taannoisesta projektipäällikköpaidastaan: "Hyväksyn itseni äitinä/isänä/vanhempana" meille vanhemmuudessaan hämmentyneille, kenties alisuoriutuville (ainakin omassa mielessään) ja epävarmoille, mutta ilmeisesti joskus onnistuvillekin huoltajille, joille ehkä vanhempaa merkitsevän sanan - kuten minulle ä-sanan - käyttö itsestä ei ollut aivan selviö alkuunsa.

Moneen junaan

Note to self: Älä heitä roskikseen alla esitellyn R:n veljen vaimon lasten vanhaa talvihaalaria, vaikka se ei pitäisikään vettä eikä lämpöä eikä mitään muutakaan, koska hän kyllä muistaa, mitä vaatteita on antanut lainaan ja niitä voi kyllä vielä käyttää! Voit joutua valehtelemaan että se on nyt varastossa ja että annat sen seuraavalla kerralla mukaan. Ja tonkimaan sen sitten ylös roskalaatikosta ja toivoa että vieraat eivät palaa takaisin hakemaan mahdollisesti unohtamiaan tavaroita tai muuten vaan joudu kiinni pahoista teoistasi. Huhhuh mitä porukkaa.

Kun paistaa aurinko ja rannalla on väkeä

Oivallukseni pahoinvoinnistani on tehnyt hyvää. Ei tarvitse enää pottuilla muille kun tietää että kyse on eniten siitä että itsellä on huono olo. Välillä R:n kanssa on ollut jopa rentoa ja mukavaa. Mitä tästä opimme? Syytä itseäsi niin kaikki sujuu. Hah. Etikset tulevat tänään ja huomenna on heistä nuoremman sukulaissynttärit. Saamme vieraaksemme mm. R:n vanhemmat jotka hädin tuskin mahtuvat saman katon alle yhtä aikaa, hurjan määrän vekaroita sekä R:n toisen veljen vaimoineen, jonka mukaan heille ei voi ottaa koiria koska vuokrasopimus kieltää sen ei kun he eivät halua isoja koiria huusholliinsa ei kun "odotas vähän täytyy kysyä mun mieheltä" ei kun hänellä onkin allergia. Voi että näitä riittää. Jos ei voi sanoa että ei pidä koirista eikä halua niitä kotiinsa niin onko pakko keksiä sata eri selitystä? Tulisi se asia selväksi vähemmälläkin. Turha kai mainita että tuon perheen lapset passitetaan pesemään kätensä joka kerta jos koira sattuu lipaisemaan. Välillä ihmisten kanssa ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Oli mulla asiaakin. Iso osa pahoinvointiani on myös sitä, ettei täällä ole peiliä siitä, minkälainen olen. Äitinä, puolisona, ihmisenä. Tai on, mutta vain yksi, enkä aina luota siihen, miten todellista kuvaa siitä tulee katsottua. Kun tarpeeksi kauan viettää aikaa vain yhden (aikuisen) ihmisen kanssa, alkaa epäillä paitsi toista, myös itseään. Tällä hetkellä kodinulkopuoliset sosiaaliset suhteeni ovat autokoulu ja mielenterveystoimisto. "Jee".

Kuten haluatte

Edellinen päivitys oli siis paitsi osoitus mahtavasta huumorintajustani, myös siitä että päätin taas kerran märistyäni leikata otsatukasta Amelie-version. Ihan kiva, mutta nyt on sitten pakko huoltaa pärstääkin, kun ei voi piiloutua ylipitkän, epätasaisen otsatukan taakse. Aloitin yön pimeinä tunteina (en saanut unta heti Lapsrukan syötettyäni) nypistelemällä kulmakarvoja hieman siistimmiksi.

Fiilistelen vähintään kerran päivässä tulevan asuntomme pohjapiirrosta ja sijaintia ja olen aivan sitä mieltä että paikkaa vaihtamalla ne ongelmat on ennenkin kadonneet. Right. No, ainakin hälvenneet hetkeksi. Efe-annoksen nostoa aion ehdottaa psykolleni. Jospa se auttaisi. Siinä mun ratkaisut: pakeneminen ja lääkeannoksen nosto. Mut aika kauan niillä olenkin jo pärjännyt, todennäköisesti yli kolmanneksen elon tiestäni, tai harhapoluista, as you wish.

Huomenna

- pese koirien tyynyliinat ja ehkä tyynytkin
- siivoa etisten leluista pahimmat ja turhimmat muoviräpelöt pois
- siivoa romut pianon päältä ja muualtakin
- kampaa naamas niin saat banaanin

Jummijammi tätä elämää

Hetken rauha ennen parkua, ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Selvyyden vuoksi on sanottava että ei meillä aina ole ihan kamalaa, enkä aina ole alla olevaa mieltä R:stä. Joskus vaan kilahtaa, ja aina välillä useammin. Olen saanut vuosisadan älynväläyksen: Tadaa! Voin huonosti. Johtui se paikasta tai olosuhteista ylipäätään, voin huonosti. Tarvitsisin seuraa, tukea (etenkin äitiyteen), sosiaalista kanssakäymistä kasvoista kasvoihin. Pienen paikan ongelmat ovat mukanamme - R ei salli ikkunaverhojen avaamista makkarissa koska naapurit näkevät sisälle (so?). Neuvolantäti ehdotti kodinhoitajaa, joka on kuulemma juurikin palkattu lapsiperheiden tukemiseen, jotta pääsisin koirien kanssa valoisaan aikaan liikkeelle. Kodinhoitaja on R:n alaisen vaimo, ja vaikka R sanoikin että ei se haittaa, huomasin että kyllä se muuten haittaa. 

Menemme parin viikon kuluttua yhdessä psykolleni, joka on myös parisuhdeterapeutti. En halunnut perheneuvolaan, koska multa jää niin helposti asioita sanomatta kun ajattelen siinä tilanteessa että ei tää ookaan niin iso asia, kyllä mä selviän, ja sitten en oikeasti selviäkään, ainakin kun niitä asioita voi olla aika monta. 

HS:ssä oli juttu äidinkielenopettajastani, jonka tytär kuoli aivosyöpään. Olen silloin tällöin kirjoitellut opskani kanssa, tavannutkin, kun vielä asuin ihmisten ilmoilla. Harva ihminen uskaltaa olla niin rehellinen kuin hän on ollut, sanoa ääneen asioita joita muut vain miettivät. Se olisi tärkeää. Varsinkin tässä tilanteessa, johon olen joutunut. 

En olisi täällä jos olisin etukäteen tiennyt mihin joudun. Todennäköisesti olisin lähtenyt kävelemään Lapsrukka ja koirat kainalossa jos muuttoa ei olisi tulossa. Nyt yritetään kitkuttaa jotenkin siihen asti, ja katsoa miten asiat etenevät. 

Byää, sanoo vauva taasen.

Vuositase 2011

Kulunutta aikaa.

Raskaaksi tulo.
Opinnäytetyön kirjoittaminen.
Yrjöäminen pitkin Herttoniemen metroasemaa toisesta yllä mainitusta johtuen.
Opinnäytteestä turhautuminen kerrottuna n + 100:lla.
Opinnäytteen valmistuminen.
Epäusko edellisestä.
Valmistuminen.
Yllä mainittua epäuskoa suurempi epäusko edellisestä.
Valmistumisen juhlistaminen Mamma Rosassa vanhempien kanssa.
Verenpaineen vähittäinen nousu. Masennus ja saamattomuus muuton osalta.
Muutto.
Viimeiset reissut syrjäiseen rannikkokaupunkiin (neuvolantädiltä salaa raskausmyrkytyksen vuoksi).
Vuodelepo yllä mainitusta syystä.
Ekan kerran sairaalaan yöksi yhä samasta syystä.
10 pv kotona, taas sairaalaan. Osastolle. Kortisonit lopulta kankkuun ja leikkaukseen. Teholle. Lapsrukka vastasyntyneitten teholle. Huoh. Ensimmäisen kerran jalkeilla korvissa soi ja silmissä musteni.
Kotiinpääsy. Yhä heikossa kunnossa. Lapsrukka sairaalassa.
Tunne vankina olemisesta omassa kodissani. Aloin liikkua kameran ja koirien kanssa metsässä heti kun tokenin.
Lapsrukka pääsi kotiin, opettelin käyttämään kantoliinaa. Herättiin R:n kanssa vuorotellen syöttämään.
Riitoja R:n kanssa, väsymys ja uupumus koko tilanteeseen. Ei ihme. Pohdin muuttoa pois pitkin syksyä.
Pitkiä vierailuja vanhempieni luona koirien ja Lapsrukan kanssa R:n vastustuksesta huolimatta.
Autokoulun aloittaminen.
Joulunviettoa papukaija päässä.
Uusi vuosi epämääräisissä tunnelmissa. Toivetta paremmasta. Tai ainakin erilaisesta. Jostakin muusta. Inhoan sitku-elämää, mutta täällä korvessa se on ollut päätäni koossa pitävä voima.

mestarimarttyyri päivittää

Tiedän ja myönnän olevani pikkumainen. Minua ärsyttää taas ihan miljoona asiaa R:ssä ja kodissamme ja suhteessamme. Ärsyttää se että koen olevani täällä lapsenvahtina. Ärsyttää se että R ei saa etiksiä minkään sortin järjestykseen - viimeksi tänään pihalle mennessä poika kenkkuili ulkovaatteita puettaessa, ja R alkaa kysellä kakaralta, minkä pipon hän sitten haluaisi päähänsä. Hellanlettas. Pipo päähän ja pihalle, turha jäädä kuksimaan mitään hiivatin lakkivalikoimia. Ärsyttää se, että joudun siivoamaan kakaroiden ja R:n jättämiä jälkiä pitkin huushollia. Se että R ei pyyhi pöytää. Se että R ei vaadi lapsia pesemään käsiään wc- tai pottakäynnin jälkeen. Se että meidän huusholli on täynnä varastoon kuuluvaa tavaraa, koska varasto on täynnä R:n vanhoja tietokoneita vuodelta nollapiste ("niillä on jo arvoa sen vuoksi kun ovat niin vanhoja". No myisi perkules ne sitten). Se että R huolehtii aina etisten asiat, Lapsrukan asioista saan itse pitää huolta, ja jokseenkin paljon etistenkin. Ollaan taas siinä pisteessä että ärsyttää jo sekin, että R on puhunut monesti muutosta yksikön ensimmäisessä, ei suinkaan monikon ensimmäisessä, kuten voisi olettaa. Ja se että etisten ja R:n tinat oli nostettu erikseen riviin tiskipöydälle ja Lapsrukan ja minun olivat erikseen jossain muualla. Ennen kaikkea tätä ärsytyskynnystäni madaltaa se, että muuttoani ennen R antoi kovasti ymmärtää kuinka hyvin hän pystyy olemaan lasten kanssa, kuinka kulturelli hän on ja kuinka älykäs. Kulturelli my ass, älykäs niiltä osin että yhtään sarkastisemman vitsin joutuu vääntämään rautalangasta, ja kasvatusasioistahan saittekin jo lukea. Kyllä. Olen pikkumainen, mutta alan olla taas lopen v*ttuuntunut.