Nopeasti

Ajattelin että ihanaa kun kerrankin ehdin kirjoittaa ja käydä siitä huolimatta ajoissa nukkumaan. Kunnes katsoin, mitä kello on (nukkumassa pitäisi olla jo, jos mielisin kelpoja yöunia).

Tänään on kuitenkin ollut sen verran hyvä päivä että uhraan hitusen unta. Hyväksi päiväni teki muutama seikka:

Kiintoisa harjoittelu. Olen tykännyt olla harkkapaikassani, tuntuu että minut on otettu hyvin vastaan ja sanomisianikin on otettu jokseenkin tosissaan. Olen iloinen siitä että pääsin juuri tuohon paikkaan, ja olen iloinen että osastolla ovat töissä juuri nuo tietyt hoitajat joiden kanssa olen saanut keskustella.

Harjoitteluparini toisella vastaavalla osastolla samassa sairaalassa. Juttelimme reilun tunnin, puimme kirjallisia töitä ja harjoittelua, potilaskontakteja ja elämiämme, jotka eivät todella ole sen vertaa järjestyksessä kuin voisi kuvitella. Mutta oli ihanaa puhua.

Työnohjaus. Työnohjaaja on kerrassaan huippu. Käsittelimme itselleni hyvin, hyvin henkilökohtaista asiaa ja hän auttoi minua enemmän kuin ehkä itsekään ymmärsi. Olen kovin, kovin kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden yksilölliseen työnohjaukseen.

Joo, nyt maate. Ehkä taas joskus enemmän.

Riittoisa kuu

Kuun pinnalla vallitsee epätietoisuus tulevasta ja syvissä vesissä merihevoset ajautuvat parisuhdekriisiin. Ulapalla Herra Kampela ahmii kuun siltaa ja ihmettelee kun se ei millään lopu.

Simo Heiskanen

They don't want you to think they're looking in your mouth

nataliedee.com

Rajoista

Saateri, jouduin lähtemään kesken päivän pois harjottelusta. Crohni alkoi kummitella ja istuin naama valkoisena seuraamassa ryhmää ja tunsin kuinka hikikarpalot kihosivat otsalle ja ohimoille ja väsymys ja pahoinvointi velloivat sisuksissa ja yllä ja päällä ja alla. Lopulta sain kakaistua että nyt on mentävä ja makasin varttitunnin ihanan viileällä vessanlattialla. Melkein nukahdin silkasta autuudesta, kun ei tarvinnut kannatella itseään istumassa ja sai ummistaa silmät. Ei muutaman tunnin menetys muuten harmittaisi, mutta tänään iltapäivällä piti olla arviointitilanne omalle asiakkaalleni, mitä olen odottanut kuin nousevaa kuuta, ja nyt olen maha turvoksissa kotisohvalla. Kökkö.

Olen jutellut pitkän uran tehneen sairaanhoitajan (ja psykoterapeutin) kanssa. Samaisen henkilön ohjaamia pienryhmiä olen myös ollut seuraamassa. Hän edustaa psykoanalyyttistä koulukuntaa mikä on kiintoisaa, koska olen jotenkin automaattisesti ollut psykoanalyysivastainen. Tavallaan olen kyllä vieläkin, mutta olen myös saanut havainnoida sen perinteitä ryhmämuotoisessa hoidossa. Olen vaikuttunut siitä, miten ryhmän hoitavaa voimaa tuetaan ja potilaita kannustetaan luottamaan siihen. Kuulemma se myös toimii. Hyvä vertailukohta on toinen vastaava osasto jossa tätä perinnettä ei tueta ja potilaat saavat mm. itse päättää osallistuvatko ryhmiin. Hoitajat marmattavat kuinka meidän toimintaterapeuttiharjoittelijoiden ohjaamat ryhmät ovat aivan liian raskaita heidän potilailleen (kohderyhmä ei siis eroa mitenkään toisesta osastosta). Piru vie, mikä tahansa olisi liian raskasta jos osallistuminen olisi aina kiinni siitä, sattuuko huvittamaan. Enkä sitä paitsi alkuunkaan tajua ajatusta siitä, että ryhmissä pitäisi olla kivaa. Ei se mitään viriketoimintaa ole - jos sellaista kaivataan niin täytyy palkata ihan toisen ammattikunnan edustaja.

Ko. osastolta on muutenkin kaadettu kylmää vettä niin ohjaajamme kuin meidän harjoittelijoiden niskaan. Olemme saaneet paitsi hyvin subjektiiviseen näkökulmaan perustuvaa palautetta, myös suoranaista pottuilua osaksemme. Jotain kai kertoo suhtautumisesta sekin että harjoittelijalle ei anneta avaimia joilla pääsisi tilaan, jossa on henkilökunnan wc. Ylipääni ihmettelen psykiatrista osastoa, josta saa vain "voi kun sulla on vaikeaa"-kommentteja ja päänsilittelyä ja jossa pitäisi aina olla hyvä olo. Missä sitä sitten saa antaa ahdistuksen ja pahoinvoinnin turvallisesti tulla jos ei sairaalassa? Ja mitä parantavaa on säälissä, kysyn vaan. Ymmärrys on eri asia ja keinot työstää asioita on myös ihan toinen juttu. Sili-sili vaan, kyllä se siitä. Hemmetti, jopas suututtaa (olen vatvonut asiaa paljon paitsi itsekseni, myös harjoitteluparini kanssa ja vähän alkukeskustelussakin).

Meinasin kirjoittaa myös omasta terapiastani mutta lienee sopivinta aloittaa sille toinen postaus (jos saan aikaiseksi).

Rapanui!

Eilisestä konsertista sain kiitoksia. Tuntui hyvältä. Odotan uusia promokuvia, joissa nopeasti vilkaisten pärstäni näytti melkein tavalliselta eikä turpeesta nostetulta. Tykkään laulupoppoosta, on kiva kuulua laumaan.

Viikot ja viikonloput hulisevat johonkin (ohi) ja lähinnä hämmentyneenä ihmettelen mihin ne oikein katoavat. Ensi viikoksi pitäisi tutustua pariin arviointivälineeseen ja kehitellä harjoittelutavoitteita alkukeskustelua varten. Harjoittelua on melko tarkalleen enää kuukausi jäljellä. Jouduin viime viikolla yrittämään langanpujottelua saumuriin. Tulos: solmumyttyinen lanka jota ei saanut kuin saksilla leikaten pois koneen sisuksista. Potilas siihen: "Ehkä mä sittenkin teen tän ompelukoneella".

nataliedee.com

Toivon jo että muutto tulisi nopeasti, kun se kerran on tulossa aiemmin kuin piti. Hakemuksia on erinäisissä paikoissa, ja tekisi mieli selailla yksityisten vuokraamia asuntoja, vaikkei meillä - tai mulla - olekaan rahaa niihin vuokratakuisiin. Eikä niihin kuitenkaan saisi viedä koiria.

Flowing from the center of the night...

"Tehnet teljen, me särjemme sen"-kohdassa tänä torstaina alkoivat ihokarvat nousta pystyyn. Kyse on siis tästä:

Minne riennät,
vierivä virta?
Kunne kohiset,
pauhaava koski?
Mereen! Mereen!
Meill' on kiire!
Tehnet teljen,
särjemme sen.

Mikä on määräsi,
heleä henki?
Kunne kuolevan
suunta suora?

jne...

Tämän (Kuulan sävellys Leinon runoon Meren virsi) ja paljon muuta meri-aiheista kuulee siis lauantaina. Lisätietoja saa allekirjoittaneelta, jos kiinnostaa. Toivottavasti sama tahi vastaava ihokarvoja nostattava efekti välittyy yleisöönkin.

Etkö sinä luulisi, että se olisi kovaa?

Olen ehkä todennut tämän ennenkin, mutta minuun kesän jälkeen iskenyt kipinä merestä sen kuin vain voimistuu. Jäävuoret ja suuret aallot koristavat näytönsäästäjää ja tietokoneen työpöytää, ja melkein joka ilta tulee katseltua erinäisiä kuvia netistä ko. aiheista. Asuttaessani Töölöä kävin kyllä tiheään rannalla koirien kanssa, mutta lisävoimaa asiaan toivat saarivierailuni. Meri on pelottava, siitä ei pääse yli saati ympäri (eh, pelottavuudesta siis) mutta samalla valtavan kiehtova. Minua ei niinkään kiehdo merenalaiset maailmat saati limaiset ja niljakkaat eliöt, vaan se pinta, aaltoilu ja sen muutokset, ymmärryksen tuolla puolen oleva määrä vettä. Kuvia katsoessani mietin miltä tuntuisi olla veneessä tai laivassa juuri niiden aaltojen keskellä, mitä ajattelisin ja miten jännittävältä tuntuisi katsoa aallonhuipulta vieressä ammottavaa kuoppaa. Ehkä tässä on kyse jonkinlaisesta siedätyksestä, mene tiedä, mutta ihan pikkuisen olen ylpeä siitä että yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen alan löytää niitä omia asioitani, joista olen kiinnostunut ja joista saan (edes jonkinlaisia) kiksejä. Sellaiset asiat minulta ovat puuttuneet nimittäin pitkään. Eihän minulla ole ollut edes lempiväriä koskaan, en ole juurikaan uppoutunut - edes teininä - minkään bändin tuotantoon tai jäsenien elämään niin että voisin kutsua itseäni faniksi, ja ensimmäisen varsinaisen suosikkikirjanikin löysin vasta joskus viidentoista kieppeillä. Sanomattakin selvää että esimerkiksi em. asioita tiedusteltaessa kehitin aina jonkin vastaukseksi kelpaavan asian jotten olisi joutunut myöntämään ettei minulla ole. Lempiväriä, bändi-idolia ja suosikkikirjaa enemmän kaipasin maata, valtiota tai maantieteellistä paikkaa, josta olisin ollut erityisen kiinnostunut, olihan maantieto yksi mieliaineeni ja olin selaillut karttoja pienestä pitäen. Toivoin kovasti että Japanista olisi tullut sellainen, kun sinne pääsin käymäänkin, mutta no way, ei tullut. Ehkä täytyy hyväksyä että ajattelen liiaksi suhteellistaen asioista ylipäätään jotta voisin löytää tuollaisia suosikkeja.



Kirjoitin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä pitkän sähköpostin terapeutille siitä, miltä tuntui nähdä äiti niin huonossa kunnossa ja ottaa vastaan kaikki huonot uutiset, mitä siitä seurasi ja miten reagoin. Eilinen terapia menikin asiaa pähkäillessä. Jollakin tapaa ajattelen, että osa äitiä on lakannut minulle olemasta. Toisaalta se on kai välttämätön sysäys itsenäistymisessäni, toisaalta pelkään tulevaisuutta entistä enemmän, vallankin ottaen huomioon taloudellisen riippuvuuteni (avuntarpeenihan ei tunnetusti jatkossa ainakaan vähene, ei ennen kuin pääsen koulutustani vastaaviin töihin). Olen myös miettinyt mitä aion jouluna, sillä kotiin ei suuresti huvita mennä. Pääsisin keikalle, ehkä toisellekin jouluyönä ja -aamuna Helsingissä, ja mietin myös puhua asiasta kummitädin kanssa - mitä hän aikoo ja voisiko ajatella seuraani. Tai tietysti vaihtoehtona on myös uhrata oma joulunsa ja mennä kotiin, katsella äidin sairastamista ja surra. Suremisesta terapeuttikin puhui. Se kai tässä tilanteessa on ainut, mitä voin oikeastaan tehdä - ja se on myös itseni kannalta reiluinta. En voi alkaa hajottaa itseäni ja lähteä kotiin, koska sitä en luultavasti kestäisi itse sairastumatta. Tällaisessa tilanteessa olen ikionnellinen läheisistäni - T:stä, kummitädistä ja ystävistäni.

Pitipä kirjoittaa jotain harjoittelustakin, mutten taida enää tämän vuodattamisen jälkeen jaksaa. Mainittakoon sen verran että Lapparissa joogaryhmää ohjannut terapeutti on harjoitteluni ohjaava opettaja. Pienet on piirit ja häilyvä raja.

Oy Mustat siivet Ab

Näin äidin. Sen BMI:n täytyy olla jotain 15 luokkaa. Voi vittu. Sisko ja sen mies eroaa. Kummitädin vuokrasopimus irtisanottiin, vaikka sille oli luvattu että saa asua asunnossa niin kauan kuin edesmenneen puolisonsa veli on elossa. Helvetin kuustoista, eläisinpä jotain ihan toista elämää.

Kaikki muut ovat hulluja paitsi minä ja te. Ja ehkä tekin saatatte olla.

Vihdoinkin on edes aikaa kirjoittaa. Jaksamisesta en ole aivan varma, koska heräsin vajaat pari tuntia sitten ja nyt jo nukuttaa huolimatta kohta puolesta litrasta juotua kahvia.

Harjoittelu alkoi. Olen ihmetellyt paljon ja kaikkea. Suurin asia on kai se, että samalla kun työstän toisaalla ajatusta, että olen vertaisohjaaja, en terapeutti, pitäisi nyt löytää ammatillista identiteettiä ja erottaa tietyn tasoinen vertaisuus potilaiden kanssa hengatessa. Se tuntuu melko vaikealta, koska periaatteessa olisin itsekin voinut vielä jokunen vuosi sitten olla ko. paikassa hoidossa. Paikan säännöt ovat tiukat, koskien sekä potilaita että henkilökuntaa. Rajanveto on jo itsessäänkin varsin monisyinen asia, saati sitten tällaisilla mausteilla.

Viime viikon terapia pani ajattelemaan mutta nyt en kyllä jaksa puhua siitä, koska silmät painuvat kiinni. Taidan ottaa pienen välikuoleman.

Rehellisyydestä

Olisit kunnioittanut edes rehellisyydelläsi.
Mitätöit minut kokonaan, merkitykseni, kaiken todeksi uskomani.

Jää lasipalatsiisi, omiin kuvitelmiisi paremmuudestasi. En kaipaa enää, en omahyväisyyttäsi, en suuruudenhulluja projektejasi, joiden naruihin sait minutkin sätkimään.

Oikeastaan saatkin kiitokseni siitä, että heitit minut pois ennen uppoamistani täydellisyyteesi. Mutta kiitokseni sidon vääjäämättömän diagnoosini nauhaan: Valheesi todistaa että olet se alistava petturi, joksi minut nimitit.

Lähetykseni saapuu lähipäivinä.

Päivän Baudelaire

koska Pariisin ikävä on jäänyt esille.

Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.

...

Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan.

C. Baudelaire: Pariisin ikävä

Sunnuntaiklassikko: Laleh

Lalehiin minut tutustutti Töölön kämppikseni Vicke. Kiitos siitä! En osannut päättää minkä kappaleen haluan laittaa esille, joten tässä muutama, josta valita. Hyviä ovat, kaikki.

Prinsessor. Mahtavat sanat!




Hurmaava video ja Storebror




Ja lopuksi kaunis, kaunis Hide away

Enkä mä menisi surren

Olen ajatellut paljon merta. Jokin siinä valtavuudessa, syvyydessä, veden määrän ymmärtämättömässä massassa kiehtoo. Se sama asia joka myös pelottaa. Näin taas eräänä yönä meriunia. Elän nyt siinä uskossa, että kunhan päihitän pelkoni, merestä voi tulla voimanlähteeni. Tämä ei nyt ole mitään hörhöilyä, tarkoitan sen eheyttävää ja rauhoittavaa vaikutusta. Harva asia on yhtä aikaa niin kaunis, suorastaan mystinen sekä hirvittävä, pelottava ja vaarallinen.

kangastella kaikkeutta,
myrskytä myrskyn kanssa,
kulkea tohussa tuulen,
heittyä helmenä pilvihin saakka,
syöksyä syöveriin.

(E. Leino: Meren virsi)

Kuin tilauksesta syyskonserttimme aihe on meri. Tervetuloa itse kukin.

Sorry baby, I don't finish shit

Anyone?


nataliedee.com

This is happening

En ehkä koskaan ole odottanut terapiakäyntiä yhtä paljon kuin viime tiistaina, ja onnekseni siitä oli jopa hitusen apua. Sain ahdistuksen hieman enempi hallintaan, vaikka, pakko myöntää, torstainen seminaaripäivä oli helvetillinen. Syytin itseäni siitä että muu ryhmäni oli ahdistunut, ajattelin että kaikki on omaa syytäni, olisi pitänyt tehdä enemmän ja paremmin. Syyllistyin myös siitä etten itse jännittänyt. Olen oppinut että hyvin harvoin opiskeluryhmässäni mitään esitystä teilataan kokonaan (opettajat ovat toki asia erikseen), ja yleensä poppoo pyrkii antamaan positiivista palautetta ja negatiivinenkin kritiikki annetaan rakentavasti. En osaa jännittää ryhmän edessä olemista, paitsi sen osalta, näytänkö lihavalta. Mutta toisten jännittäessä tulee itselle väkisinkin mieleen, enkö otakaan asiaa vakavasti kun en jännitä. Enivei, käyttäydyin kökösti muuta ryhmää kohtaan itsesyytösteni syövereihin uponneena. En juuri puhunut ja melkein itkin. Helpotus oli sanoin kuvaamaton kun torstai-iltana tulin treeneistä kotiin ja tajusin ylittäneeni itseni jo pelkästään sillä, että selviydyin.

Kuva: Adrian Ghenie

Eilen sen sijaan lähdimme porukalla heti toisen seminaaripäivän jälkeen koulun lähipubiin. Vasta siinä vaiheessa tajusin että tältä syksyltä varsinainen koulu on ohi ja työharjoittelu alkaa. Kaikesta lintsaamisesta ja rästeistä huolimatta olen ihan pikkiriikkisen verran tyytyväinen itseeni - tai lähinnä siihen että olen kaikesta huolimatta yhä hengissä.

Mitä tulee eksistentiaaliseen kriisiini aka masennuksen syvenemiseen, olen hieman paremmassa hapessa. Pelkkä keskustelu terapeutin kanssa auttoi, samoin muutamat hassut jutut jotka terapeutti nosti esille. Että joku voi kuvitellakaan minusta asioita jotka olen jo aikaa sitten hylännyt huonouteni ansiosta.

Voihan köntys. En jaksaisi taas etsiä suuremman kokoisia housuja, mutta näyttää siltä että täytyy. Big is Beautiful tai jotain. Baarissa eilen päivällä puhuin erään luokkalaisen kanssa joka kertoi että siskonsa on sairastanut anoreksian. Hän kysyi olenko lukenut kirjaa "Äiti anna mun kuolla". En totisesti. Enkä aio. En jaksa eläytyä niihin juttuihin enkä jaksa pohtia jonkun kokemustietoa, kun sitä on omasta takaakin riittämiin. Äh. Ei mun nyt tästä pitänyt puhua.